I

Pakkanen paukkaa nurkissa, räsähtelee pitkin säleaidan laudoituksia ja kerryttää huurretta puihin ja pensaisiin. Tammikuun 3. päivä vuonna 2021. Aurinko kultaa mäntyjen kaarnakylkiä, paistaa mukavasti härmänvalkaisemaan koivikkoon ja valaisee savupatsaan, joka kiemurtelee taivaalle kaukaisen lämpölaitoksen korkeasta savupiipusta. Jäinen asfaltti humisee nastattomien talvirenkaiden alla – siinä on surua ja alakuloa.

Kuusen latvassa kyyhöttää harakka, kaula lyhyenä ja paksuna, pää on vetäytynyt höyhenten lämpimään. Se on lähtenyt liikkeelle yöpuultaan pellon takaa männiköstä jo päivän vaaletessa, lentänyt päiväkodin ja autokatosten yli ja istuutunut kerrostalon takapihan kuuseen, joka aivan yksinään seisoo koivujen keskellä.

Harakka ei ole vielä saanut aamiaista, yhdenkään parvekkeen ovi ei aukea, eikä ajoneuvojen liikettä näy vielä parkkipaikalla. Eilen hyväntahtoinen vanharouva nakkeli tähteitä harakalle ja eilen, kun yksi lähti autolla pihasta, niin tuli toinen tilalle…

Joku sieltä nytkin lähestyy Matinlahdentien suunnasta kohti Hervantaa – kääntyyköhän se Ruskontielle?… Ei käänny, jatkaa yli ja eteenpäin Ahvenisjärventietä. Auton lasit huurussa… Harakka suree, sillä sen on nälkä ja vilu. Se ei nyt jaksa nauraa ketulle, vanhalle ystävälleenkään - oikealle cityketulle, joka jotain kaivelee tuolla puronotkelmassa. Eilen tuolle vielä saattoi nauraa, nyt se ei viitsi.

Harakka vaipuu yhä syvemmälle höyheniensä sisään, eikä halua kiinnittää huomiotaan mihinkään, eikä ajatella mitään. Eikä harakka huomaa lähestyvää autoakaan. Se on vanha, rämisevä kakkoskoppainen Morris Mini, vm´ 69. Partasuu kuljettaja on nimeltään Martti. Hän on lastannut autonsa pikku peräkärriin tavaroita, muun muassa viljasäkkejä, joita hän on tuomassa seurakuntansa piispalle edelleen seurakuntalaisille jaettavaksi. Martti kuuluu pieneen suomalaiseen kirkkokuntaan, joka paremmin tunnetaan pitkälle kalskahtavalla nimellä: Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko.

Vasta kun pieni auto kurvaa risteyksestä pihaan ja kuljettaja pysäyttää ajokkinsa kerrostalon rappukäytävän eteen, kääntää rattia ja peruuttaa koivua kohti, joka kasvaa toisella puolen pihaa sisääntuloväylän varressa, huomaa harakka autoilijan. Se kikattaa, keikauttaa pyrstöään, sen sydän hypähtää ilosta ja se laskeutuu teräksisen piha-aidan päälle.

- Noh…! Noh! pysähdytkös? mutisee Martti itsekseen, kun Minin vialliset jarrut eivät meinaa suoriutua tehtävästään.

Mies laittaa vaihteen ykköselle, vetää käsijarrun päälle, nousee autosta ja levittää toiselta puolelta hopeanvärisen lämpöhuovan konepellin päälle suojaksi pakkasta vastaan. Epävarmana siitä, pysyykö auto paikoillaan hieman kaltevalla parkkipaikalla, potkaisee hän toisen takapyörän alle jäisen lumipaakun pihalta. Sitten hän vielä kerran korjaa peitettä.

- Eiköhän tuo nyt pysy?

Kun harakka huomaa, että mies poistuu rappukäytävän ovelle päin, kopistelee jalkojaan ja aikoo astua sisälle, lehahtaa se sisääntuloväylän varressa kasvavan koivun latvaan ja katselee pää kallellaan oksien lomasta alas. Ja kun miestä ei enää näy, laskeutuu se alimmalle oksalle ja nyt sitä naurattaa. Olisi siellä nokittavaa, jos uskaltaisi, se huomaa. Pieni kasa vehnänjyviä on valunut toisesta säkistä peräkärrin pohjalle. Harakka hyppää maahan ja sitä naurattaa yhä makeammin.

Piispa seisoo makuuhuoneensa ikkunassa katselemassa, uskaltaako harakka mennä säkeille nokkimaan. Odottaessaan ovikellon soittoa häntä hymyilyttää.

- Jaaha...No, jopas se nokkasi!

- Otatko kaakaota? kysyy seurakunnanjohtajan rouvan ääni selän takaa.

- Pistä se siihen yöpöydälle. Kas vain! Nyt se taas… seuraa piispa harakan touhuja.

- Eikös se ole Meruntaustan Martin Morris?

- Onhan se, näin hänen äsken astelevan alaovelle.

- Mitähän sillä on asiaa? ihmettelee rouva ja samassa ovikello soikin.

- Taitaa olla tuomassa seurakuntalaisten varmuusvarastoja varten jyviä, näkyy olevan säkkejä peräkärrissä.

- Niinpä tosiaan, näin vuoden alussa…

- Käske hänen tulla olohuoneeseen, minä menen sinne.

Piispa istuutuu keinutuoliin ja rupeaa juomaan kaakaotaan. Mutta välillä seurakunnanjohtaja kohottautuu katsomaan harakkaa ja Martin autoa.

- Ei se nyt uskallakaan enää…

Joku on kulkenut siitä ohitse muovikassi kädessä roskakatokselle päin ja säikäyttänyt harakan katoksen päälle. Sieltä peltireunukselta se nyt surkein mielin katselee alas maahan.

Martti kolistelee kenkineen eteiskäytävään, riisuu talvisaappaansa ja astuu sukkasillaan olohuoneeseen.

- Hyvää päivää, piispa!

- Päivää! Mitä kuuluu, Martti?

- Eipä mitään erityistä, entä piispalle…? Aika kylmä ilma ulkona.

- Viisitoista astetta pakkasta. Ole hyvä ja istu, Martti!

- On tuota jo saanutkin istua, autossa meinaan. Läksin asioille. Vai on kymmenen astetta pakkasta?

- Eilen oli viisitoista.

- Jaa, vai viisitoista?

- Kotoako olet tulossa?

- Niin. Läksin tuomaan noita seurakuntalaisille jaettavia vehnänjyviä, jos tahdotte ne ottaa. Kai te olette viimevuotiset jyvät jo jakaneet? Eilen Liisi muistutti niistä. Hänhän se oli syksyllä siellä seurakunnan omavaraisuuskurssillakin, jossa asiaa oli tähdennetty.

- Ennättäähän nuo vielä, tuumi seurakunnan paimen. - Eipä silti, perheiden omavaraisuus on tärkeä asia. Elämme aikoja, jolloin on hyvä varautua monenlaisiin asioihin.

- Jos otatte vastaan… siellä on kaksi säkkiä vehnää. Itselle jätin pari säkkiä ja ruista kolme. Liisi kun leipoo meillä kaikki leivät ja pullat, niin niistä riittää koko vuodeksi.

- Sopiihan se. Aja vain auto siihen rapun eteen, niin heivataan ne meidän verkkokellariin. Siellähän ne säilyvät kuivassa. Jaetaan niitä sitten sieltä…

Miehet vetivät takkia niskaan ja kenkiä jalkaan ja menivät autolle. Harakka oli juuri nokkinut reiän toisen säkin kylkeen, mutta lehahti nyt auton katolle, kun miehet tömistelivät paikalle. Tuuli oli pudottanut moottoripeitteen konepellin päältä maahan.

- Hus, siitä, harakka! Menetkös? huusi Martti jo ulko-ovelta, josta hän oli siepannut käsiinsä katuharjan ja juoksi lintua hätistämään.

Hän yritti lyödä harjalla auton päällä istuvaa lintua, joka hyppäsi ketterästi sivuun. Puu kolahti peltiä vasten ja harakka lehahti lentoon toiselle puolen pihamaata. Hengen miehestä näytös oli niin hauska, että hän ihan ääneen naurahti.

Martti käynnisti auton ja ajoi sen peräkärreineen piharapun eteen. Harakka liiteli kuusesta alas paikalle, jossa peräkärri oli ollut ja alkoi nokkia maahan pudonneita jyviä aamiaisekseen.

On se tuo Martti vielä aika vankka äijä, vaikka on pienikokoinen, tuumi piispa itsekseen, kun näki Martin ottavan peräkärristä suuren ja painavan säkin ja lähtevän kantamaan sitä ulko-ovea kohti.

- Minä en tahdo jaksaa, vaikka olen nuorempi mies, kehui piispa ja otti toisen säkin kainaloonsa.

Piispa auttoi toisella kädellä oven auki ja miehet kantoivat säkit verkkokellarille. Martti avasi säkin suun ja kaatoi vehnänjyvät sille tarkoitettuun puulaariin. Seurakunnanjohtaja tyhjensi toisesta säkistä niin, että viisikymmentä kiloa oli lopputulos.

Ei sillä ole yhtään lasta… mietti piispa. Hänellä niitä oli jo seitsemän, vaikkakin melkein kaikki jo maailmalla… Ei ole yhtään lasta, vaikka on ollut pitempään naimisissa kuin moni muu… kuinkahan kauan lieneekään ollut? Mikähän siinäkin lie, että muutamilla on, tosilla ei?

Niinpä olikin – Martilla ei ollut lapsia. Vaimo hänellä oli, Liisi, mutta ei muuta perhettä. He asuivat kahdestaan Meruntaustan pienessä rintamamiestalossaan vanhan Hervannan perukoilla. Martti oli jo pari vuotta ollut pienellä sairaseläkkeellä ja Liisi oli työttömänä. Ja pienikokoisia he olivat! Pieni oli autokin, tumma, jotenkuten ajokuntoinen ja nimensä veroinen – Morris Mini. Niin ja pieni oli Liisin lehmäkin. Ihme kyllä, työvoimaviranomainen ei katsonut tuota heidän pienimuotoista maataloustoimintaansa työksi niin että Liisi saattoi kuitata vaatimattoman korvauksensa. Samanpa tuo teki: mikäli korvaus olisi häneltä evätty, niin he olisivat saaneet toimeentulotukensa Kelan luukulta. Silti työttömyyskorvaus tuntui pienemmältä häpeältä. Erityisesti Marttia hävetti, kun kirkossa korostettiin omavaraisuutta ja kun hän ei mielestään kyennyt Liisiä kunnolla elättämään, saatikka itseään.

Muusta maailmasta he eivät paljoa tienneet, eikä muu maailma heistä. He kävivät vain muutamia kertoja vuodessa ihmisten ilmoilla, muun muassa omassa kirkossaan, viimeksi jouluna. Samoin jokusen kerran vuoden mittaan sunnuntain jumalanpalveluksessa.

Tammikuun alussa Martti sitten tavallisesti toi ”omavaraisuusjyvät” piispalle ja sai samalla piispan rouvalta neuletöitä Liisille vietäväksi. Muut ajat he elelivät takamaillaan. Martti muokkasi keväällä puutarhajyrsimellään pienet peltotilkkunsa, yhteensä puolisen hehtaaria, josta puolet kasvoi heinää lehmää varten ja loput vehnää ja ruista. Lisäksi oli muutaman aarin suuruinen peruna- ja kasvimaa, josta hän Liisin kanssa korjasi monenlaista satoa. Kesäksi he päästivät pienen lehmänsä maatilkkuun kuuluvaan metsään, josta ojien varsilta eläin keräsi itselleen lisäravintoa, joten maidossa he pysyivät ympäri vuoden.

Kalaa sai läheisestä järvestä leivän jatkeeksi. Syksyn tullen Martti pyysi lintuja ja jäniksiä; luodikko oli hänen tärkein aseensa, johon hänen lisäkseen jopa Liisi oli innostunut hankkimaan aseenkantoluvan. Neljän hehtaarin pikkutila, joka oli suurelta osin metsää, salli metsästyksen omalla maalla. Liisi auttoi Marttia kesäisin ulkotöissä, ruokki talvella lehmän ja kissan ja neuloi sitten syyskuun lopulta koko talven aina kevääseen asti. Tänä talvena Kristuksen kirkon naisten apujärjestö, Apuyhdistys, oli antanut seurakunnan sisarille tehtäväksi neuloa villalangasta pieniä tilkkuja yhdistettäväksi suuremmiksi, niin sanotuiksi Äiti Teresa -peitoiksi.

- Olet sinä vielä riski mies, Martti, sanoi piispa, kun tuli Martin kanssa kellarista ja tämä heitti puolittain tyhjän säkkinsä peräkärriin.

Martista oli aina mieleen, kun häntä sanottiin riskiksi mieheksi. Mutta joka kerta hän siihen kuitenkin vastasi:

- Mitäpä tuota minun riskeydestäni, jo vanha mies…

- Vanhako? Oletkos sinä vielä kuuttakaan kymmentä?

- Jo päällekin, mutta ei pidä pilkata vanhaa miestä. Riskimpihän toki piispa itse on.

- En toki ole. Mitä sinä nyt puhut? Vai et muka ole riski? Kun kannat selässäsi viidenkymmenen kilon säkkiä?

- Eihän se ollut kuin vähän päälle kolmenkymmenen kilon.

- On sitä siinäkin.

- Mitäpäs minä nyt enää, mutta toista se oli silloin nuorena miehenä.

Ja Martti kertoi silmät kiiluen sielunpaimenelle saman kertomuksen, kuin minkä hän kertoi joka kerta kun oli jyviä tuomassa. Hän kertoi nuorempana olleensa naapurin maatilalla auttelemassa puintiaikaan ja siellä oli ollut tavallista laiskempi kuski ajamassa puimakonetta. Tämä mies ei ollut jaksavinaan heittää olalleen jyväsäkkiä, joka piti viedä varastoon, vaan sanoi ”ettei hän muka jaksa”. Laiska vetelys, mikä lie ollut, isokokoinenkin vielä. ”Enköhän minä saa tuon ilman sinuakin”, oli Martti sanonut, vääntänyt säkit vieläpä molemmille olkapäilleen ja sanonut kuskille, että ”jos haluttaa, niin hyppää itse vielä säkkien päälle, niin pääset samalla kyydillä pihaan.”

Sitten Martti hieman haikeana muisteli:

- Talon isäntä katseli sitä touhua portailta ja tuli tarjoamaan ryypyt. Siihen aikaan minä vielä…

Martti katsoi poispäin epäröiden, kunnes jatkoi:

- … minä, tuota… köhhöh… ryyppäsin silloin vielä. Niin, eikä se isäntä sinä syksynä leikkuupuimurin kuskille antanut töiden päättäjäisiksi viinapulloa, kuten aiemmin… Vaan mitäpä tässä nyt enää jaksaisi… ei minusta ole enää ryypyn tienaajaksikaan.

- Ja eikös se Liisi siitä lähtien iskenyt silmänsä sinuun? muisteli seurakunnanjohtaja.

- Niinköhän.

Martti irrotti kuormastaan keventyneen peräkärrin autosta ja läksi työntämään sitä parkkipaikan reunalle. Piispa käveli vierellä.

- Siitä se teillä alkoi. Liisi rupesi sitten ajattelemaan, että tuo Martti se on minun. Kyllä minä sen tiedän!

Hän puheli siihen tapaan, koska tiesi, että se oli Martille mieluista kuultavaa. Paimen oli tosin vakavamielinen mies, mutta saattoi toisinaan laskea leikkiä.

- Kyllä se totta on, niin siinä kävi. Niinhän se Liisi mieltyi minuun. Vaikka ei se sitä myönnä, kun siitä puhutaan. ”Älä veikkonen! Huono rahjushan sinä oot ollut kaiken ikäsi”, hän sanoo. Vaikka ei se niin kyllä ajattele.

- Eikös hän itse sinulle tunnustanut, että hän siitä lähtien rupesi tykkäämään sinusta?

- Mistäs piispa nyt kaiken tietää?

- Niin ovat ihmiset kertoneet.

- Etköhän piispa omasta päästään?

- En… niin oli kuulemma Liisi itse sanonut.

- Liisi itsekö? Ei se kyllä sitä myönnä, vaikka minä sen silti tiedän. Luuli minua rahjukseksi, mutta sittenpähän näki. Maasta se pienikin ponnistaa!

- Liisikin oli ennen vahva tyttö.

- Noo…!

Martti repäisi lämpimän vakosamettitakkinsa nepparit rivakasti auki. Hän oli kuumissaan säkkien kantelusta.

- … semmoinen tavallinen terve ihminen.

Sitten Martti starttasi autonsa moottorin ja peruutti Minin peräkärrin eteen, nousi autosta ja kiinnitti kärrin aisan peräkoukkuun. Sitten hän kahmi pihalta tuulen kuljetteleman moottoripeitteen ja tunki sen takapenkille. Hän avasi konepellin ja tarkasti öljytikusta öljyn tason. Museoikäisen auton moottori oli jo kulunut ja vaati öljyn tarkistusta usein. Hän pyyhkäisi mustuneet öljyt tikun päästä paperinenäliinaan, jonka vetäisi takkinsa taskusta. Sitten hän työnsi tikun takaisin, veti sen ulos ja totesi:

- Jaahah… pitää lisätä öljyä.

Sitten hän avasi öljyntäyttökorkin ja lorautti Shell Superia arviolta kahvikupillisen. Martti antoi öljyn valua hetken aikaa moottoriin ja tarkasteli sitten uudelleen mittatikkua. Seurakunnan paimen kurkisteli olkapään takaa:

- Eihän tuo yllä kunnolla, kuin vasta tikun päähän. Panehan toki vähän enemmän öljyä koneeseen!

- Kyllä tämä riittää.

Sitten piispa päätti hämmästyttää Marttia uutisella. Sen tähden hän oikeastaan oli aloittanutkin keskustelun.

- Et muuten taida tietää, että minusta tulee kohta raitiovaunun kuljettaja…

- Niin, mikä kuljettaja?

- Raitiovaunun kuljettaja.

- Mikäs se semmoinen kuljettaja on?

- Kai sinä nyt raitiovaunun tiedät? Onhan niitä Helsingissäkin.

- Vaan, minä kun en ole ikinä käynyt Helsingissä.

- Se on semmoinen henkilö, joka ajaa raitiovaunua, jatkoi piispa. - Se on hyvä työ…

Martti ei ollut sellaisesta työstä kuullutkaan. Ei hän sitä kuitenkaan piispalle sanonut.

- No minkä takia lähdet pois entisestä työstäsi? kysyi hän sen sijaan.

Martti ei tarkoittanut entisellä työllä piispan tointa. Kirkossa piispa toimi virassaan ilman palkkaa.

- Se on mielenkiintoista, kun pääsee ajamaan raitiotiellä.

- R a i t i o k o tiellä? painotti Martti.

- Sillä, joka kohta kulkee täältä Hervannasta Pyynikintorille… ja pääsee sitä myöten Sorin aukiolta Taysiinkin.

- Sitä tietäkö?

- Niin, niin, ei muuta kuin istut vaunuun vain.

- Niin, pääseekö vaikka Taysiin?

- Yhtä kyytiä…!

- Eikö tarvitse tankatakaan?

- Ei tarvitse… Raitiovaunut kulkevat… Tiedätkö sinä, millä raitiovaunut kulkevat?

- En…

- Ne toimivat sähköllä…

- Älähän nyt, vanhaa miestä… vai sähköllä…? En usko kuitenkaan.

- Sähköllä ne kulkevat, vakuutti seurakunnanjohtaja.

Mutta Martti katkaisi aina kaikki puheet, kun huomasi, että häntä yritettiin jymäyttää. Ei hän ollut enää piispaa kuulevinaankaan, vaan puri huulensa yhteen ja kaatoi varakanisterista bensiiniä autonsa tankkiin.

Piispan mielestä ei enää kannattanut selitellä, vaan hän rupesi tekemään lähtöä sisälle. Hän sanoi Martille:

- Lähde vielä sisälle. Rouva tarjoaa kuumaa kaakaota. Se tekee hyvää näin pakkaspäivänä.

- Saatanpa tullakin.

Martti peitteli vielä uudestaan huolellisesti auton konepellin ja tuulilasin ja mumisi hiljaa itsekseen:

- Luuli puijaavansa… petyit, miesparka.

Sitten he astuivat rappukäytävään. Sielun paimen vihelteli huolettomasti mennessään ja he ajoivat hissillä ylemmän kerroksen asuntoon.

- Siinä ne nyt siten olivat ne tämän vuoden jyvät, viitisenkymmentä kiloa… sen verran sitä pienestä mökistä, sanoi Martti ovensuuhun tuolille istuuduttuaan ja kenkiään jalasta riisuessaan.

- Kerään niistä maksun niiltä perheiltä, jotka niitä hakevat ja toimitan sitten sinulle, lupasi piispa. - Tule toki tänne peremmälle istumaan, onhan täälläkin tuoleja, viittoili hän olohuoneen puolelle.

- Kyllä minä tässäkin.

Miehet siirtyivät olohuoneen puolelle.

- Oletkos ollut terveenä? Seurakunnan paimen kysyi sitten.

- Kyllä olen, Luojan avulla. Vaikka johan se vanhuus välillä…

- Eihän sinua toki vielä vanhuus… riski mies, kun kantaa vielä selässään monenkymmenen kilon jyväsäkkiä.

Sitten piispan vaimo toi tarjottimella kuumaa kaakaota ja kuohkeita voisarvia. Martti esteli niin kuin aina ennenkin, mutta otti sitten tarjoilut vastaan, niin kuin oli aina ennenkin ottanut. Rouva kätteli Marttia ja jutteli hänelle:

- Mitäs sinulle kuuluu?

- Eihän tässä mitään erityistä…

- Kuinkas Liisi jakselee?

- Hyvinhän se jaksaa… mikäpä sillä jaksaessa, kun on leipää ja lämmintä…

- Pitäisi teidän toki Liisin kanssa tulla useammin kirkkoon… kun ei teitä näy kuin kerran talvessa, sanoi paimenen rouva.

- Ei toki ole koskaan yhteen kertaan jäänyt… voisimmehan käydä pari kolmekin kertaa, jos Liisi vain tahtoisi.

- Eikös hän tahdo?

- Ei hän tahdo, kun sai uudet silmälasit, että näkee itsekin Mormonin kirjaa ja muita pyhiä kirjoituksia lukea.

- Vieläkö sinä näet lukea ilman laseja?

- Minäkö?… En. En ole nähnyt pitkään aikaan… Menee sumeaksi. En näe mitään, vaikka kuinka koettaisin. Lähinäkö on mennyt. Autoa näkee sentään vielä ajaa…

- Sinun pitäisi ostaa silmälasit.

- Silmälasitko? Kävin minä, silloin kun Liisikin lasit sai, kokeilemassa optikolla, vaan ei siellä ollut sopivia.

Piispa istui keinutuolissa, keinui ja vilkaisi Marttiin. Hän tiesi, että Martti ei ollut lukumiehiä.

- Kukapa niitä elukoita ruokkisi, jos Liisi kävisi joka pyhä kirkossa, sanoi Martti.

- Sinun pitäisi ottaa joku sieltä Matinlahden taloista Liisille avuksi. Onhan sinulla sen verran varaa…

- Enpä tiedä, kunhan leivässä pysyy…

- Olethan kuulemma antanut rahaa lainaankin…

- Ne on niitä maailman puheita… hyvä kunhan leivässä pysyy.

- Niin, pitäisi sinun kuitenkin käyttää Liisiä raitiotietä katsomassa. Oletko vielä itsekään käynyt?

- En ole käynyt. Missäs kaukana se on?

- Ei se ole kaukana täältä. Me lähdimme yhtenä lauantaiaamuna aamiaisen jälkeen kävelylle, niin olimme lähimmällä pysäkillä jo parinkymmenen minuutin päästä… Kuinkas kaukana se onkaan täältä? kysyi paimenen vaimo miehensä puoleen kääntyen.

- Tiedäthän, Martti, Hervannan kirkon? kysyi piispa.

- Kyllä minä sen tiedän, vaikka en ole käynyt.

- Raitiotie kulkee aivan läheltä Hervannan kirkkoa. Oikeastaan se menee sen viereisen kirjastorakennuksen ja kauppakeskus Duon välistä.

- Vai sieltä se kulkee?

- Niin ja teiltä päin tullessa taitaa tulla lyhyempi matka, jos menee päätepysäkille Etelä-Hervantaan Hervantajärvelle, huomautti piispan vaimo.

- Kun lähtee vaikkapa kahdeltatoista päätepysäkiltä, on Pyynikintorilla jo puolen tunnin kuluttua, jatkoi seurakunnanjohtaja.

- Vai niin nopeasti… viipyyköhän se miten pitkään, jos ajaa kauemmas, vaikkapa Ylöjärvelle?

- Raitiotietä myöten pääsee vain sinne, minne se on rakennettu. Vähän niin kuin Trollikoitten aikaan -70-luvun puolivälin paikkeille saakka.

- Entäs Ylöjärvelle?

- Sinne ei pääse raitiotiellä, kun on Näsijärvi välissä. Katsohan, sanoi piispa ja levitti Tampereen opaskartan auki. - Tässä kartalla näkyy, että siinä on tämmöinen aava järvi välissä, Näsijärvi…

- Niinpähän näkyy.

- Kyllä se nopeasti menisi Ylöjärvellekin asti. Näsijärven voisi kiertää ja onpa puhuttu, että raitiotietä jatkettaisiin aluksi Lielahteen saakka. Kukapa tietää, vaikka Ylöjärven kaupunginisät ottaisivat tuosta kopin. On sitä jo ehdotettukin. Toista siinä on kulkea, kuin vaikkapa sinun Minilläsi pitkin nupulakivikatuja kolistellen.

- Niinpä...

- Ei tärise… ja menee sellaista vauhtia, että silmissä vilisee.

- Mahtaa vilistä. Suomen valtioko sen on laittanut?

- Valtio. Nimittäin yhdellä kolmasosalla ja loput maksaa Tampereen kaupunki. Mutta sen rakentamiseksi on perustettu myös Raitiotieallianssi.

- Vai Anssi… Valtiohan se semmoisia. Tottahan sen pitää mennä hyvää kyytiä, kun valtio laittaa veturinsa eteen. Vaan sitä minä kuitenkin ihmettelen, kun sanoit että se raitiotien veturi kulkee sähköllä… Ei se taida niin kuitenkaan olla, eli onko se totta vai jymäyttikö piispa minua?

Seurakunnan paimen ja hänen vaimonsa olivat viisaita ihmisiä, eikä heitä naurattanut, vaikka joku heidän mielestään joskus puhui hassusti. Mistäpä Martti sen niin tiesi ja olisi voinutkaan tietää? Ja kun piispan rouva asiaa ajatteli, niin olihan hänellekin aluksi tullut jonkinlainen veturi mieleen, kun hän oli nuorena tyttönä kuullut puhuttavan raitiotiestä. Sitten hän oli nähnyt sellaisen opiskeluaikoinaan Helsingissä ja usein ajanutkin ”raitsikalla”. Oli hän myöskin ajatellut: raitiotie? Tottahan se on tie, joka on ilmeisesti rautaa, niin kuin maantie on maata ja multaa…

Piispa oli myös opiskeluaikoinaan nähnyt Helsingin raitiotiet, eikä enää muistanut, millaiseksi hän oli ne ensiksi ajatellut. Hänen suunsa meni vähän nauruun, mutta sitten hän rupesi hiljaisesti ja maltillisesti selittämään:

- Se on nääs sillä tavalla, ettei siinä veturia tarvita. Vaunut kulkevat sähkön voimalla. Olethan sinä nähnyt aikoinaan Trollikat täällä Tampereella?

- Toki minä Rollikat olen nähnyt! Ajoinhan minä niillä kouluaikoina jo 1960 ja -70 -luvuilla.

- Ei nämä vaunut ole kuitenkaan samanlaisia kuin Trollikan vaunut, vaikka periaate on vähän samanlainen. Ne kulkevat sähkön voimalla.

- Kai ne pitää olla erilaisia.

- Ne on ikään kuin pieniä huoneita.

- Vai kuin huoneita…

- Ja ne panee liikkeelle sähkömoottori, juuri niin kuin Trollikat olivat. Sinähän sanoit nähneesi trollibussin.

- Näinhän minä. Koululaisena katselin niitä Hämeensillan kaiteella istuen, kun ne ruuhka-aikaan ajoivat peräkkäin pitkin Hämeenkatua.

- Niin no, sen pani liikkeelle sähkö maata pitkin kumipyörillä. Ja veturi, josta äsken mainittiin ja joka vetää vaunuja, sen panee myös sähkömoottori liikkeelle. Kumipyörien sijasta pitää olla teräspyörät, koska se kulkee rautakiskoilla. Niin, eikä raitiovaunussa varsinaisesti veturia ole, vaan se koko kulkuneuvo toimii samalla veturina.

- Niinpä kai. Teräspyörätpä kai. Eihän se mitenkä kumipyöriensä varassa mahtaisi rautaisella tiellä kulkea.

Kyllä Martti nyt täydellisesti ymmärsi, millainen se oli. Sellainen, joka oli kuin trollikkabussi ja nostettuna teräspyörien päälle. Mutta oli se kuitenkin vähän kumma laitos. Tottapahan piispa tiesi, kun oli sen itse nähnyt ja aikoi vielä päästä sellaisen kuljettajaksikin.

- Ymmärrätkö sinä sen nyt?

- Kyllä minä nyt!

- Niin, sellainen se on, sanoi seurakunnanjohtajan vaimo. - Otahan kaakaota… ja voisarvi myös. Kyllä sinun pitää käydä sitä katsomassa ja ottaa Liisi mukaan.

- Nyt se on tosin vasta koeajovaiheessa, mutta kesällä pitäisi päästä jo kyytiinkin, säesti piispa.

Martti joi vain kaakaota, eikä vastannut mitään. Lopulta hän totesi:

- Eikö tuo pitäne uskoa katsomattakin… Mitäpä sitä enää, vanha mies, kaikista nykymaailman vehkeistä… Tiedänhän minä, millainen se on, kun piispa on sen selittänyt.

- Ei sitä osaa kukaan oikein toiselle selittää, sanoi rouva. - Omin silmin se pitää nähdä… Kyllä sitä täytyy käydä katsomassa!

- Suuret kiitokset! Pitäisiköhän käydä?

- Kyllä, ihan varmaan ja ota Liisi mukaan.

- Kai sen mieli rupeaa sinne tekemään, kunhan kuulee.

Sielunpaimenen vaimo lähti askareilleen, mutta piispa ja Martti juttelivat vielä asioista. Siitä he juttelivat, kuinka paljon ihmisjärki ajattelee ja suunnittelee ja mihinkä kaikki vielä johtaakaan. Ja piispa sanoi lopuksi:

- Kunhan ei vain menisi liiallisuuksiin.

- Ja järjettömyyksiin.

- Kyllähän se on hyvä, että ihminen käyttää järkeään, jonka Jumala on sille antanut. Kun ei vain sitten ylpistyisi ja unohtaisi Luojaansa, sanoi seurakunnanjohtaja ja lisäsi, että Jumalan töitähän ne ovat raitiovaunut ja raitiotietkin.

- Eipähän ne lie kenenkään muunkaan, myönsi Martti.

Ja häntä paljon ajattelutti se kummallinen laitos, joka oli ikään kuin huone ja teräspyörien päälle nostettu. Mutta piispaa haukotutti, eikä puhe enää tahtonut oikein sujua. Ja niin Martti kiitti, hyvästeli ja lähti.