VI

Raitiotien pysäkki Hervannassa on tehty ihan ostoskeskuksen viereen. Se oli mustalla metallirungolla oleva lasikatos. Toisella puolen on kirjastorakennus, kallio ja siellä vähän metsää. Alueella on paljon kerrostaloja. Kun tulet pysäkille Hervannan kirkon suunnasta, pääset sinne kirjastorakennuksen ja terveysaseman välistä ja yhtäkkiä raitiotie ja sen kaksi pysäkkiä – yksi kumpaankin ajosuuntaan, on sinulla edessäsi ennen kuin tiedätkään.

Ensin näkyy suuri punainen tiilirakennus, kauppakeskus Duo, sen kaksi nurkkaa kaukana tosistaan, sitten kaksin aukeava automaattiovi. Ovista oikealle pienoisella korokkeella, jotta raitiovaunuun olisi helpompi nousta, oli pysäkki kaupungin keskustaan päin ajaville.

Vaikutti aivan siltä, näin varhain aamupäivällä, että ihmiset olisivat vielä nukkumassa, olihan pyhäpäivä. Mutta ei. Kyllä kauppakeskuksen ovi sittenkin kävi, mutta hiljaista oli. Monet olivat valvoneet juhannuskokolla Hervantajärven rannassa. Koko yö oli valvottu. ”Raitiotien herrat” olivat kokon teettäneet; koko yön olivat sitten juoneet ja jotkut olivat paukutelleet uudeltavuodelta jääneitä ilotulitusraketteja. He olivat huutaneet huikeata hurraata avosuin taivasta kohti. Oli juhlittu valmistuvaa, viimeistelyvaiheessa olevaa raitiotietä. Ja kun olivat yhdet oluet loppuneet, oli toisia laitettu hakemaan Hervannasta. Ja sitä oli taas tarjoiltu kaikille ihmisille… kuka vain tuli, sai sitä juoda, minkä kerkesi. Tyttöjenkin oli pitänyt juoda. Niidenhän sitä vasta oli pitänytkin. Ei ollut auttanut mikään. Eivät olisi oikein viitsineet herrojen juomia juoda, mutta kirjanpitäjä otti kiinni ja uhkasi juottaa väkisin. Vaan eipä ollut sekään omin jaloin kotiin päässyt, muiden oli pitänyt kahden puolen kainaloista kannattaa. Horjuvanpa näkyi itse tarkastajakin rannasta ylös mäkeä noustessaan. Ja silloin oli jo täysi päivä.

Siitä juttelivat miehet, jotka pysäkkikatoksella istuivat ja katselivat pitkin suoraa rataa niin kauas, kuin silmä kantoi.

He olivat vakaata väkeä, Hervannan miehiä, jotka olivat juhannusyönsä nukkuneet kuin muutkin yönsä, nousset aamulla varhain niin kuin aina muulloinkin, panneet kengät jalkaansa, pistäneet kellon yöpöydältä ranteeseensa ja lähteneet raitiotielle päin kävelemään. Olivat siellä usein ennenkin käyneet, joka pyhä, ei asiaa mitään, mutta muuten vain.

Rataa myöten käyskenteli toisia miehiä. Kiskoja he tarkastelivat ja kiskojen alla olevia betonipölkkyjä, verkalleen kävellessään. He olivat raitiotien työntekijöitä. Parta oli ajettu pois, vain leuan alle oli vähän jätetty haivenia kaulusta vasten kähertymään. Tiesivät, että silloin ja sillon oli siitä kisko murtunut. Uusi oli pitänyt panna. Se ja se oli ollut sitä siihen kiinnittämässä. Kauankohan nyt kestänee? Tuo tuossa jo näytti kovin kuluneelta, vaan saattoi se vielä jonkun aikaa kestää, minkähän kestäisikään? Puolen vuotta tai vähän päällekin.

- Kestipä tuo, minkä kestikin, irrottaa se siitä kuitenkin pitää. Aluspölkytkin näkyvät jo murentuvan. Kovin näytti olevan heikkoa, vaikka radan viralliset avajaisetkaan eivät vielä olleet olleet!

Sen sanoi Ville, se Mäkisen liikkeen menneen talvinen kauppa-apulainen.

- Vaatii uusia sijaan, sanoi vähän ajan päästä toinen mies.

- Vaativanpa näkyy, sanoi kolmas.

- Onhan niitä kaupungilla pölkkyjä.

- Ja kun loppuu, toimittaa allianssi uusia.

Oli tultu kauppakeskuksen pysäkkien kohdalle, jossa Hervannan miehet vielä istuivat, tupakoivat joutessaan ja syljeskelivät.

- Siinä se Villekin pasteerailee kuin herrat.

- Vai ei pasteerailisi? Huomenta! Mitäs kuuluu?

Miehet kättelivät toisiaan. Ne jotka pysäkin laidalla istuivat ja ne jotka rataa pitkin kävelivät.

- Vai ei pasteerailisi, kun on oma tekemänsä tie astuttavanaan.

- Valtion tie, mutta meidän värkeistä, sanoivat Hervannan isännät.

- Teidän värkeistä?

- Pölkyt on meidän. - Mitenkäpä valtio tiensä tekisi, jos ei meiltä aineita annettaisi.

- Aina niitä antajia olisi. Eivät olleet isännät kokolla eilen?

- Taisi meistä panna jokainen kylvettyään maata. Herrat kuuluvat juoneen viime yönä…

- Joivat ja muita juottivat.

- Siksipä niitä nyt nukuttaakin.

- Milloinkas sitä ei herroja nukuta?

- Liikenteenohjaaja vielä sekin makaa.

- Herrako se on sekin?

- Haluaisi kai se mielellään olla.

- Virkapuku ainakin on komea.

- Kun se tuli tänne yhden kerran, niin se käänteli itseään tuossa lasisten ovien ja ikkunoiden edessä, me lystiksemme katselimme.

- Hyvä mies muutoin.

- Ei moitetta mitään. Virkansa täyttää.

- Ajaisi teidätkin radalta pois, jos näkisi.

- Ei meitä. Meillä on lupa kävellä, missä tahdotaan. Mutta teidät ajaisi.

- Mitenkäpähän ajaisi?

Nousivat siitä kaikki miehet pysäkinsillalle, kun päätepysäkin suunnasta lähestyi raitiovaunu ja hetkeä myöhemmin myös kaupungin suunnasta. Muutama matkustaja nousi molemmista. Duoon menijöitä. Miehet lähtivät verkalleen kävelemään asfaltilla päällystettyä pihamaata pitkin tien alkupäätä kohti.

Vetäytyivät miehet tienmutkaan ja siirtelivät jalkojaan tietä pitkin. Potkaisi joku anturansa kärjellä kiven tien oheen.

Tuollapa näkyy olevan kiire. Katsokaahan miehet eteenne.

- Enpä ole ennen nähnyt vanhan miehen noin tiukkaan astuvan.

- Eukkonsahan tuota ajaa takaa.

Martti ja Liisi sieltä tulivat. Martti kappaleen matkaa edellä ja Liisi koettaen perästä tulla. Ihan oli hengästyksissään Martti, kun miesten kohdalle tuli.

Minnekä mies rientää? kysyi Ville ja seisahtui. Muut miehet kulkivat kulkuaan.

Täh – hänneh… hän meh…! Läähätti Martti – Kah, Villehän se on… teh – herve!

- Joko lähdettiin raitiotien töihin?

- Eihän tuota ty – y – yöhön – kään. On niin li – iian helteinen ilma kävellä, että ihan…

- Helteinenpä on ilma. Taitaa olla ukkosta ilmassa.

- Tah – haitaapa… olla… Sinnepäinkö se Ville… pitää lähteä tänne…

- Raitiotien pysäkillekö on kiire?

- Onkohan sinne pitkälti vielä?

- Tuossahan se on kulman takana. Siitä se jo näkyy.

Liisi jo saavutti heidät.

- Sanoinhan minä sille, että älä tyhjää kiirehdi. Vaan ei se kuule mitään eikä seisahda, vaikka siihen paikkaan nääntyköön!

- Etpähän nääntynyt!

- Kärsiikö siinä nääntyä, kun jättää. Onko se tämä mies raitiotieltä päin? Sano hyvä mies meille…!

- Etkö sinä tunne? Tämähän on meidän pitäjän miehiä. Viime talven oli Mäkisellä töissä.

- Ka, Villehän se on. Minä en tässä kiireessä… Eikö se Ville lähtisi meille tietä näyttämään? Jos ei hyvinkään osata.

Saattoihan Ville lähteä.

- Ei taida olla kiirettä? sanoi Martti, vaikka luuli olevan.

- Ei ole kiirettä, sanoi Ville. - Seuraava raitiovaunu tulee vasta parinkymmenen minuutin päästä. Edellinen meni juuri ja näin koeliikenteen aikaan on harvemmat välit.

- Niin, sekö se masina tulee?

- Niin, niin, masina – sitä kutsuaan täällä raitiovaunuksi!

- Ja meillä kun oli kiire olevinaan, kiiruhti Liisi läähättäen Villen rinnalle puhumaan. Luultiin ettei ennätettäisikään, niin piti melkein juoksujalassa… Ketä lie ollut miehiä tiepuolessa tuolla vähän matkan päässä – eivätkö lie olleet päissään, siltäpä näytti – niin kysyttiin, että joko se kohta lähtee, niin huusivat meille ”jo lähtee!… jo lähtee! Juoskaa, ette muuten ennätä!” Ja meillekös kiire käteen… huhhuh!… että ehkä ei ennätetäkään.

Martti oli jo tyyntynyt, mutta Liisiä kuohutti vielä äskeinen kiireinen kävely.

- Ettekös te tiedä, että raitiovaunu on kuin nainen: kun yksi menee, niin toinen tulee, leukaili Ville.

- Tuossa sitä taitaa alkaa jo näkyä? kysyi Martti.

- Ka, eikö sieltä näy mustaksi maalattu avokatos! Mikä katos se on noin korea katos?

- Se on pysäkki. Molempiin suuntiin menijöille. Päällä on lasikatto, niin ei tule vesi sateella matkustajien päälle.

- Mennään lähempää katsomaan. Tuossa se jo näkyykin.

- Herra i-ihme! Katso. Veen muodossa katto, jotta vesi valuu päästä. Jo on hieno lasikatto. Mustien pylväiden varassa.

- Ja tässä on nyt se raitiotie, sanoi Martti.

- Katsokaas tätä suoraa. Eikö ole pitkä suora raiteilla? Näettekös noita pylväitä?

- Mitä pylväitä ne on?

- Niiden ylitse kulkee teräsvaijeri… erotatteko?

- Ka, eikö kulekin!

- Noista langoista tulee sähkö vaunun moottorille, selitti Ville.

- Eikös vaan tulenekin, myönteli Martti.

- Siinä se nyt menee se raitiotie.

- Elä he – ele - ! Siitäkö se nyt! Hyvä isä siunatkoon! Siinäkö se nyt! Voi tokkiinsa, kun tämä nyt tuntuu kummalta!

Ja Liisille tuli kyyneleet silmiin.

Marttikin seisahtui katsomaan. Olivatpa siinä nyt kiskot osanneet suoraan asentaa, niin että tahtoi päätä pyörryttää. Ville käski likempää katsomaan.

- Elkäähän menkö, rukoili Liisi ja istuutui kiireesti tiepuoleen katselemaan. Odottakaahan… minä… elkäähän… Elkää nyt menkö. Odota hyvä Ville minuakin.

Ville odotti ja Ville oli Liisin mielestä paras mies maailmassa. Matista ei toki rinnalle pannenkaan. Se nyt vasta oli semmoinen. Ei olisi odottanut ketään ihmistä, kun vain itsellä oli kiire.

- Tulkaahan nyt tänne, niin lähdetään katsomaan likempää, sanoi Ville ja vei heidät piha-aukean yli pysäkkikatoksen eteen ostoskeskuksen vastapäätä.

Liisi ei varsiinkaan tiennyt, miten oli tullut tuon isolasisen rakennuksen eteen. Olihan hän komeita huoneita ja kirkkoja ennenkin nähnyt. Eikähän tuo niitä nähdessä noin… Mutta minkä tähden se nyt lie niin kummalta tuntunut tämä, kun ihan polvia vapisutti?

- Mennään tänne toiselle puolelle pysäkin.

Martti ja Liisi kiersivät sinne Villen jäljessä melkein hiipivin askelin. Eikä tahtonut oikein henki juosta vapaasti kummaltakaan. Ville kuljetti heidät pysäkkisillan toiseen päähän, josta pysäkki vietti loivasti maan tasalle alas radan viereen.

Mutta Ville käski Marttia ja Liisiä tulemaan ja katsomaan raitiotietä. Kaksi kapeaa rautakaistaletta. Maahan upotettuja. Yhtä suoraa silmänkantamattomiin. Ihan päätä pyörrytti, kun sinne katseli. Ja toisaanne päin yhtä samaa aukeata… ja kapeni vähitellen.

- Tämäkö se tuota? Tämäkö se nyt on se raitiotie? kysyi Liisi vähän vapisevalla äänellä ja Martti yhtyi silmillään samaan kysymykseen, mutta värähteli hänenkin muotonsa.

- Tämä se nyt on. Näitä myöten se nyt kulkee raitiovaunu.

- Niin sekö masina? kysyi Martti

- Näitä rautoja myöten se kulkee.

- Vai näitä rautoja. En taida ymmärtää. Vaan mitenkä ne tuota?… Pyörien päällähän se kulkee?

- Pyörien.

- Mahtaneeko ne olla yhtä suuria vai - ?

Eikö Martti sitä tiennyt? Sen olisi Liisi ja talvella tiennyt sanoa.

- Sen kaikki pyörät ovat samansuuruiset, selitti Ville.

– Vai on ne kaikki keskenään samansuuruiset… Vaan mitenkä ne tässä… noitten rautain päällä… en taida ymmärtää. Vaan eikö ne putoo?

Ka niin! Sitäpä ei Liisikään…

- Ei ne putoo, selitti taas Ville. - Ne on sillä tavalla laitetut, kuurnien kanssa kummankin puolen pyörissä, ettei pääse luiskahtamaan.

- Niin, eihän ne sitten.

Mutta Martti ei sittenkään saanut oikeaa käsitystä, mitenkä ne pysyivät, niin etteivät luiskahda. Vaan tottapahan ne on ne niin asettaneet, että pysyvät. Itsepähän tiesivät. Martti ja Liisi kokeilivat käsillään raitiokiskojen pintaa. Kyllä oli sileätä.

- Tämmöinen se nyt on tässä tämä raitiotie, sanoi Liisi. - Ja sinä kun luulit, Martti, että se on rautapellistä pitkin matkaa.

– Lienenkö tuota luullut?

- Luulit, luulit ihan varmaan… etkö muista, kun istuit vielä tuvan penkillä ja käärit sätkiä ja silloin sanoit että -

Mutta Martti ei ollut Liisiä kuulevinaan.

- Ja sitä on tuota suoraa tietä. Kuinka pitkältä liekään? kyseli hän.

- Onhan sitä siinä, yhtä tasaista taivalta.

- Vai yhtä tasaista?

- Yhtä suoraa ja tasaista. Välistä mutkan tekee, mutta suurempaa mäkeä ei tee milloinkaan.

- Täällä mahtaa olla tasaiset taipaleet?

- On täällä mäkiä niin kuin muuallakin. Mutta ne, varsinkin suuremmat, kierretään kaukaa. Ja missä ei päästä ympäri, siihen puhkaistaan leikkaus mäen tai kallion läpi.

- Yhyy, vai niin!

Tuota oli Martti koko talven miettinyt, eikä siitä sen parempaa selvää saanut. Ja tullessa taas pitkin matkaa ja mäen kohdalla varsinkin, että mitenkä ne alamäkiä laskee. Ja eikö jälkimmäiset töytäise edellä olevien päälle. Vaan nythän niitä on helppo hallita, kun on matkat tasaiset.

Liisin teki mieli koetella, millaista siinä oli hänen kävellä. Saattoihan sitä jalkamieskin kävellä, kun oli tasaista kuin silta.

- Saako tätä kävellä? Ja hän astui toisella jalallaan radalle.

- Sakko siitä tulee, joka sitä pitkin kävelee, sanoi Ville.

- Herra isä! säikähti Liisi.

- Ka, elä mene sinne! Etkö sinä saata kävellä muuallakin? torui Martti.

- Pilautuuko se sitä, jos kävelee?

- Sitä en tiedä, mutta kova on kielto, ettei saa asiaan kuulumaton jalallaan astua.

- Oliko sinun pakko siihen astua jalallasi?

- Enhän minä vasta kun toisella vähän… Eihän se Ville toki sakota?

Liisiä jo vähän pelotti, että jos hyvinkin.

- Mitäpä minä hänestä, vaan jos tarkastaja olisi sattunut näkemään.

- Jokohan tuo näki? sanoi Martti.

- Hyi, kun jo säikähdin!

- Mitäs menit. Jos olisi sattunut näkemään, niin olisi vielä saatu sakkoja maksaa, torui Martti.

Ville nousi taas pysäkin laiturille ja Martti ja Liisi riensivät perästä.

Yhä komeammalta se tuo pysäkkikatos näytti, kuta lähempää sitä katseli ja yhä kummempia sitä kuuli, kuta enemmän kyseli.

Nuo langatkin tuolla pilareiden päällä. Mitä vartenhan nekin on? Ville selitti ne semmoisiksi langoiksi, joiden toinen pää on lähellä Hervantajärveä ja toinen Pyynikintorilla.

- Ne on sähkölankoja. Sieltä tulee sähkö raitiovaunun käyttömoottoriin.

Marttia alkoi ryittää.

- Oleppas tuossa! Ka, kun rykii. - Ymmärtääkö se Ville sen masiinan toiminnan?

Liisin mielestä oli Ville niin viisas, että hänen olisi pitänyt ymmärtää kaikki.

- Ei sitä ymmärrä muut kuin ne, jotka ovat kuljettajakurssin käyneet. Ne on eri miehet, jotka sitä koulua käyvät. On täälläkin yksi.

- Hyvänen aika! Kyllä kai minä en oppisi ymmärtämään tuota laitosta, vaikka kuinka opetettaisiin.

Ville katsasti rannekelloaan.

- Viittä minuuttia vaille puolen kahdentoista.

- Ostakaa kello, Martti. Saatte halvalla!

Martti säikähti, että jokohan tuo nyt tuota ostamaan tahtoo ja rupesi katselemaan ilmoituksia, joita oli kiinnitetty kauppakeskuksen ovenpieliin ja seiniin ja kysyi mitä niissä luki.

- Liekö noissa mitään niin erinomaista, sanoi Ville, unohti kellokaupat ja kyykistyi seinän viereen.

Liisi katseli yhä ympärilleen ja päänsä päälle ja tarkasteli vuorattuja seiniä, rakennuksen toisessa päädyssä olevia pylväitä ja koristeellisia räystäitä, jotka ulottuivat kauppakeskuksen sisäänkäyntisyvennyksen päälle.

Ville vilkuili taas kelloaan ja Martti jo pelästyi, että ehkä se taas tahtoo kaupitella kelloaan ja käänsi kiireesti puheensa toisaalle.

- Meillä on tuttu mies täällä raitiovaunun kuljettajana, aloitti Martti.

- Martti taisi luulla, että se on se meidän kirkon piispa, sanoi Liisi.

- Niin hän väitti, mutta tokko lie tullutkaan?

- Kyllä hän on täällä kuljettajana, tiesi Ville kertoa.

- Ei se mahda olla kovin suuri virka?

- On se sen itsensä mielestä suurikin.

- No, sen nyt tietää, että itsensä mielestä. Kerran rupesi minuakin uskottelemaan – ja eikö tuo lie itsekin uskonut – että raitiovaunu on sellainen masina, kuin entisaikojen rollikka, joka on nostettu rautapyörille. Vaan minä kun tiesin, mikä niitä vetää, en sanonut mitään. Annoin olla omassa luulossaan.

- Onhan se vähän semmoinen mies, myönnytteli Ville – Vaan minkä takia hän jätti hyvän kirkon viran ja lähti kuljettajaksi?

- Ei hän sitä piispan virkaa ole jättänyt. Se ei ole ollenkaan palkkavirka. Meidän kirkon tehtävät hoitaa jokainen vapaaehtoisesti, ilman palkkaa. Piispa vastaa seurakunnan johtajaa. Vähän niin kuin toisissa kirkoissa on papit. Ja on se kaikin puolin hyvä mies se meidän seurakunnan piispa. Mekin kun Liisin kanssa poiketaan, niin aina kaakaot tarjotaan. Meidän kirkossahan ei juoda kahvia. Nytkin kun äsken nähtiin herrasväki, niin pyysivät paluumatkalla poikkeamaan.

Martti ja Ville kyykistyivät seinustalle ja panivat tupakan Martin kukkarosta. Mutta Liisi ei malttanut, vaan hän lähti kävelemään kauppakeskuksen ympäri. Hiiviskeli kuumassa päivänpaisteessa, katseli ovista ja ikkunoista sisään ja kurotteli kaulaansa.

Sillä välin Ville ja Martti raitiotiepysäkin luona tupakoivat ja juttelivat. Kun he näkivät Liisin lähestyvän, huusi Martti hänet luokseen.

- Liisi, tulepas tänne vähän!

Liisi tuli lähemmäs.

- No, mikä hätänä?

- Tässä on Villen kanssa vähän mietitty yhtä asiaa… Mitähän sinä sanoisit?

- No mitä?

- Ei, vaan kuulehan. Mitäs sinä arvelet, kun minä olen ajatellut lähteä huviajelulle?

- Eikös siitä jo aikaisemmin ollut puhetta? Entäs minä?

- Sitäpä minä nyt tässä sinulta kysyn, että tahdotko sinä samaan matkaan?

- Huviajelulleko? Eikös meidän ollut tarkoitus mennä samalla kirkkoon?

- Samanhan tuo tekee. Kummin hyvänsä. Niin, kun raitiotien masiina tulee tähän - kohta kai se tulee – niin lyöttäydytään yhteen kyytiin ja ajetaan vähän matkaa. Olisihan tuolla soma kerran eläessään ajaa tuollakin vai mitä? Eikö lähdetä?

- Mitä se maksaa?

- Ei se paljoa maksa, selitti Ville. - Kun kolmisen euroa maksatte, niin saatte ajaa jo hyvän matkaa vaikkapa Pyynikintorille.

- Niin, näetkös… eihän tuo kolme euroa paljon tunnu. Saisihan tuota sitten sanoa tuollakin ajaneensa. Ja kun on tuota varten lähtenyt.

- Jos katsastettaisiin ensin, jahka se tulee? penäsi Liisi.

- Ei sitä sitten enää ennätä päättää, selitti taas Ville, - Edeltä päin se pitää päättää. Ja se on varma kyyti. Siitä saa olla vissi, että perille se viepi.

- Samapa sama. Mitäs arvelet Liisi?

- Mene vain, jos hyvin mielesi tekee.

- Ei minun mieleni niin tee, vaan minä ajattelin, että jos sinun tekisi. Vaan jos ei tee, niin…

- Niin, no lähdetään vain… vaan milloinkas takaisin?

- Kyllä sieltä vielä tänä iltana ennätätte takaisinkin. Lähdette vaan rataa tai radan vartta astumaan.

- Saapikos sitä kävellä?

- Kukapa tuolla metsän keskessä lie poiskaan käskemässä. Sehän kulkee hyvän matkaa metsässä tuolla. Ja tie on hyvää, eikä se eksyksiinkään kuleta. Pitää vain varoa parinkymmenen minuutin välin kulkevia vaunuja.

Martilta ja Liisiltä päästä hyrähti hyvän mielen nauru. Niin leikkisä se Ville. Vai ei eksyksiin kuleta? No, ei kai!

- Pääsisi sieltä kolmisen euron hinnalla samalla lailla takaisinkin kirkkonne jälkeen, kun odottaisi vähän aikaa, sanoi Ville.

Mutta kyllähän Martti ja Liisi toki paluumatkan kävelläkin saattaisivat. Hyvähän tuo, kun sinnekään ajaa. Mikäpä sitä toki kahteen suuntaan.

Ja niin olivat Martti ja Liisi päättäneet lähteä raitiotiellä ajamaan.

Vaan minkähänlaista ajoa se olisi? Taitaa mennä sitä vauhtia, ettei eteensä kykene katsomaan. Mahtaakohan siinä äkkinäinen osata oikein ollakaan. Vaan eiköhän ehkä osaisi, kun näkisi, mitenkä muut. Ville kai sen tiesi, joka oli itse monta kertaa ajanut.

Kyllä oli hyvä mies tämä Ville, kun neuvoi kaikkia ja näytteli. Mihinkähän olisivat joutuneet tälläkin reissulla ihan oudot, jos eivät olisi Villeä tavanneet! Ei toki olisi tullut heidän elämästään ei kerrassa mitään, ei toki kerrassa mitään.

Kello lähestyi kahtakymmentä minuuttia vaille kaksitoista. Kauppakeskuksessa vilkastui ja ovet rupesivat käymään. Ihmisiä kulki niistä, haukottelevia herroja ja muita. Ylpeän näköisiä ihmisiä, ei kukaan sivuitse kulkiessaan katsonutkaan.

Martti ja Ville käyskentelivät pysäkkikatoksen ympärillä ja odottelivat pian saapuvaksi tiedettyä raitiovaunua. He yhtyivät siellä niihin äskeisiin työmiehiin ja Hervannan miehiin, jotka olivat aikansa katua pitkin kulkeneet ja sitten takaisin kääntyneet, kun oli tullut muita vastaan, jotka pysäkille aikoivat.

Liisi oli mennyt ostoskeskuksen sisäänkäynnin katokseen ruvetakseen eväitään syömään, kun päivä paahtoi muualla niin, että tahtoi voi käsiin sulaa. Joku naisihminen, jota Liisi oli ulkona tervehtinyt, meni siitä ohitse. Liisi toivotti uudelleen ovensuusta hyvää huomentaan, mutta ei siihen nytkään vastattu. Katsottiin siristetyin silmin ja kysyttiin, mikä asiana. Ei sanonut Liisi olevan asiaa tämän enempää, olihan vain odotellessaan tullut. Vaan siihen vastattiin, ettei täällä odoteta, menköön pysäkkikatokselle.

- Enhän minä toki ostarin puolelle. Saatanhan minä tässä oven suussakin varrota.

Vaan nyt naurettiin hänelle vasten naamaa. Kaikki ovensuun lähellä olevat nauroivat, eikä Liisi ymmärtänyt, minkä tähden ne nauroivat. Mutta hänelle ne kai nauroivat. Liisi vetäytyi pois ostoskeskuksen sisäpuolelta. Ei hän ollenkaan ymmärtänyt tämän puolen ihmisiä. Mikä haukkui, mikä nauroi ja kaikki olivat yhtä ylpeitä. Eiväthän nuo muualla herrat tuommoisia olleet.

Alkoi ajaa taksiautoja ostoskeskukselle. Ja muita autoja. Kyytejä tuli, mikä Mersulla, mikä Skodalla. Humahti sinne yksi vanha Volkswagen Kuplakin.

- Mitä sinä minusta seurailet? suhahti Martti syrjäsuulla äkäisesti Liisin korvaan.

Ei olisi näet suvainnut Martti Liisin häntä seurailevan, kun hän itse miesten mukana kulki. Mutta minnekäs olisi Liisi mennyt, kun ei ollut tuttua yhtään ja joka paikassa oltiin äkäisiä. Vanhan Volkkarin kuskikin oli äsken kuskin penkiltään ärjäissyt: ”Pois tieltä ämmä!” eikä Liisi kuitenkaan ollut muuta mitään kuin hyvän matkan päässä seisonut ja katsellut autoa.

Sen suuren punatiilisen kauppakeskusrakennuksen edustalle, pääsisäänkäynnin luokse, jossa oli isot kaksipuoliset ovet, oli kokoontunut väkeä. Liisi lähti katsomaan, mitä ne siinä seisoivat ja miehet siirtyivät myös sinne päin. Nepähän nyt tulevat minun perässäni, enkä minä heidän! ajatteli Liisi. Eikä siinä sen kummempaa ollut – se oli enemmän tai vähemmän joutavan väen tavallinen kokoontumispaikka, tuo ovensuu.

- Kohta se tulee, sanoi nyt Ville ja siitä sanasta tuli Martille ja Liisille kiire.

- Hyvänen aika! - tuota – ihanko paikalla?

- Näillä minuuteilla on tässä. Eihän se näin koeliikenteen aikaan aja niin säännöllisesti ja tiuhaan. Elokuussa alkaa säännöllinen ajo.

- Kyytiraha… niin… tuota… paljonko sitä olikaan kyytirahaa?

- Vajaa kolme euroa.

- Vai vajaa kolme euroa… Mitenkä se on?… Lähdetäänkö me Liisi?

- En minä häntä tiedä… tässä kiireessä… vajaa kolme euroahan siitä… Eiköhän lähdetä… Vaan en minä tiedä…

- Lähdetään nyt vain. Pitäähän sitä siinäkin!

- Eikö Ville lähtisi mukaan?

- En minä… kyllä se teiltä yksinkin passaa. Siellä on vaunun eteisessä sellainen maksulaite, johon kyydin voi maksaa.

- Niin, no lähdetään sitten, lähdetään, kun on kerran tänne asti tultu.

Ja Martti ja Liisi ajattelivat, että nyt siinä ei auta mikään ja että nyt sitä kai pitää kohta siinä mennä. Niin tuntui, kuin olisi suuri tapaus tulossa, jota ei ennen ollut elämässä ollut, eikä mahtaisi vastakaan tulla. Ei kuin tämän yhden kerran. Ja nyt se oli tulossa. Ja se ajatus heidän sydänalaansa vapisutti ja pani äänen värisemään.