V

Mutta sitten alkoi talvesta kehittyä kevät. Auringonpaiste painoi painamistaan hankia ja nietoksia yhä matalammiksi maan tasalle. Mäkipaikoissa alkoi lumen alta valua vettä, sitä valui valumistaan, kunnes yön kylmyys sen juoksunsa hyydytti ja seuraavan päivän lämmin sen hyyteen alemmaksi siirsi.

Viimein ei hyydettä muodostunut ollenkaan. Loristen laski sula vesi yötä päivää rinteitä pitkin, vei mukanaan kaikki hanget ja nietokset pelloilta ja aidanvieruksilta alas notkelmiin, joissa rentukoita sitten puhkesi sadoittain puronvarsille ja tuore kesänurmi siellä täällä viherteli.

Pois suli talvi Meruntaustan talonkin ympäriltä. Vetenä tippui lumi vähitellen talon katolta alas, pälviä ilmaantui seinävierille auringonpuoleiselle sivustalle. Pälviä tuli pihamaalle ja pellolta alkoi näkyä rukiin laiho. Ja sitten olivat vähitellen ja kenenkään huomaamatta jo kohta paljaina kaikki maat. Halkopinojen kupeella lastukasan alla vain jäätikkö vähän kylmyyttä huokui.

Mutta kun Martti siivosi lastut pois ja otti jäätuuran ja lohkoi jäätikön pieniksi palasiksi ja heitteli ne pitkin pihamaata, niin kukisti kohta aurinko hajalleen heitetyt jäät. Ja koivu rupesi talon kulmalla työntämään hiirenkorvaa, pääsky lensi Hervannasta päin ja puikahti tallin räystään alla olevaan pesään ja niin oli tullut kesä Meruntaustan talon ulkopuolelle, päivän hellittämättä paistaessa.

Ja niin oli tullut kesä sen seinien sisäpuolellekin. Sulamistaan oli sulanut mielien kankeus ja viimein ei sitä ollut ollenkaan.

Hellittämättä oli päivä paistanut ikkunoista sisään, vuoroin kustakin. Pitkiltä olivat ruvenneet tuntumaan talviset päivät, varsinkin pyhäpäivät. Niitä oli Martti koettanut nukkumalla loppuun kuluttaa ja Liisi pyhiä kirjoituksia katsellen. Mutta eihän aina jaksanut nukkuakaan eikä aina sanaa katsella, ei varsinkaan, kun aurinko yhä enemmän lattiaa lämmitti ja siitä koko huonetta kuumensi.

Ei Martti jaksanut helatorstaina koko päivää nukkua. Iltapäivällä hän penkiltä pitkältään kohosi, venytteli, haukotteli ja sanoi:

- Ho – hoi! Kylläpä tätä nukkumistakin, ja hänen suunsa veti vähän nauruun.

Liisi istui ikkunan ääressä kirjaa katsellen, silmälasit silmillä. Sieltä sankojen ylitse hän katseensa työnsi, silmäili Marttia ja sanoi lempeästi, mutta vähän moittivasti:

- No kyllä on!

- Vaan mitäpä häntä paljon muutakaan, sanoi Martti, paiskasi kämmenensä povia vasten, ponnistautui vaivalloisesti seisaalleen, kurkotti piipun aikoen ottaa siihen tulen liedestä.

Sitten hän nojautui selin pankkoon, kädet takana, poltteli ja katseli iltapäivän päivänpaisteeseen.

- Kyllä kai… tuota menoa jos pitää, on Vappuun mennessä paljaat maat.

- Ei tiedä, virkkoi Liisi siihen ja pani kirjansa pois.

- Ei nyt kunnolla pääse täältä korven keskeltä minnekään. Ajoväylä upottaa, kun siinä on ne pari huonoa kohtaa, ennen kuin kuivuu. Itse maantie mahtaa jo olla paljaana. Ei viitsi autolla lähteä vielä kokeilemaan eikä jalankaan viitsi porkata. Milloinkahan pääseekään?

Silloin Liisi vähän aikaa mietti ja arveli:

- Jokohan sanon? ja sitten hän sen sanoi. - Jos olisi raitiotie meidän mökiltä Hervannan kirkolle, niin ei kelirikko haittaisi… - Sitä samaa oli piispan rouvakin leikillään arvellut, että kun olisi raitiotie, niin ei kelirikko haittaisi.

Eikä Marttikaan sitä nyt valheeksi väittänyt. Ei hän ensin siihen mitään virkkanut, katseli vain pitkän aikaa jonnekin yhteen paikkaan pihalle ja sitten vasta tokaisi:

- Joka mökin tarpeeksipahan se semmoinen tullee…

- Hyvä on, ajatteli Liisi, mutta ei sillä kertaa siitä asiasta sen enempää puhunut. Vaan kohta oli hän kuitenkin pannut pannun tulelle ja illallista syödessään hän istuutui samaan pöytään Martin kanssa ja levitti voita leivälleen.

Vapun lauantainapa juuri oli Martti pilkkonut viimeisen sulamatta jääneen jäätikön halkopinojen kupeelta. Liisi oli lämmittänyt saunan, yhdessä he olivat kylpeneet, illastaneet ja kissan selkää silitelleet ja siitä he olivat alkaneet tarinoida, iltaruskon vielä huoneiden ikkunoita punatessa.

Ensin tuli puhe suurista juhlapyhistä, sitten Jumalan sanasta ja Jumalan sanan julistajista… papeista, hyvistä ja huonoista. Hyvä oli Martin mielestä erityisesti oman seurakunnan piispa.

Hyvä hän oli Liisinkin mielestä… vaikka kyllä hän oli kuullut, että toisen seurakunnan piispalla olisi paremmat lahjat.

- Vai paremmat? sanoi Martti, eikä muistanut sellaista kuulleensa.

Vaan siihen sanoi Liisi:

- Pa-aaremmat, paremmat toki paljonkin ja paljonhan niillä naapuriseurakunnassa on muutakin hyvää.

- Mitä niillä sitten on muuta niin hyvää?

- No, ka, kun niillä on ne raitiotiet ja kaikki.

Niin, myönteli Marttikin taas niin kuin vanhaa tuttua asiaa, josta jo ennen on ollut puhe. - Mutta eiväthän ne sitä raitiotietä omista. Yhtä lailla se on meidän ykkösseurakuntalaistenkin.

Ääneti siinä vähän aikaa istuttiin. Sitten sanoi Martti:

- Kun meidän pitäisi joskus käydä kuuntelemassa sitä naapuriseurakunnan piispaa.

- Niin käydäkö kuuntelemassa?

- Niin. Voitaisiin mennä raitiovaunulla. Sehän kuulemma valmistuu kaupallisiin koeajoihin, tiesi Martti.

- Milloinka sinne mentäisiin?

- Vaikka juhannuspyhiksi…

- Entäs lehmä?

- Saisithan tuosta kylältä hakea jonkun joutoakan tänne sitä siksi aikaa hoitamaan.

Eikä Liisillä ollut sitä asiaa vastaan sen enempää, jos kerran saisi jonkun kotimiehen ottaa, ettei lehmäraukka lypsämättä jäisi. Saisihan tuota kerran koettaa sitäkin, että käy naapuriseurakunnan pappeja kuuntelemassa, ennen kuin kuolee. Ainahan niitä oman seurakunnan pappeja saa kuulla. Ja jos tuosta jotain apua olisi syntisille ihmiselle…

----------------------------

Ja niin olivat juhannussunnuntaina Martti ja Liisi lähdössä Hervannan kirkolle, josta edelleen heidän tarkoituksena oli ajaa raitiovaunulla Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkolle kuuntelemaan vaihteen vuoksi naapuriseurakunnan eli kakkosseurakunnan puhuvaisia. Matka kotikappelille yhdistyisi mojovasti raitiotiehen ja raitiovaunuun tutustumiseen. Raitiotie tuntui nyt olevan kaikkien huulilla.

-Alahan mennä… kyllä minä tulen! huusi Liisi Martille, kun Martti seisoi talon luona ja odotti. Liisillä oli vielä jotain sanottavaa, mitä lie ollut sille kotimiehelle. Joka oli kotikylältä haettu taloa vartioimaan.

Martti heitti eväslaukun olalle ja lähti liikkeelle. Matkassa oltaisiin iltaan saakka, niin oli hyvä olla mukana purtavaa. Hän nousi jalkalautoja myöten piha-aidan yli, joka oli tehty aitan nurkasta talon nurkkaan, kulki pellon piennarta myöten, ojan reunaa ja aitoviertä. Ja aitovierellä kasvoi hyvä vatukko. Veräjälle tultuaan, josta niitylle mentiin, katsasti Martti taakseen. Jopa oli Liisikin tulossa, nojasi juuri piha-aidan yli noustessaan aidan tolppaan, kokosi sitten hameensa ja alkoi tulla.

Martti ei odottanut veräjällä, mutta Liisi sai hänet kiinni. Sitten kulkivat he molemmat niittytietä myöten peräkkäin, Martti edellä, Liisi vähän jäljempänä.

- Parin viikon perästä saa tässä jo alkaa viikatetta heiluttaa. Tai tällä kertaa taidan kutsua naapurin Reinon traktoreineen apuun. Se kaataa nämä meidän heinät vajaassa tunnissa. Niin taidan tehdä, tuumi Martti. - Katso kuinka tuolla aitovarsi angervoa työntää.

- Niinpähän näkyy, sanoi Liisi ja koetti pysyä perässä.

He oikaisivat metsän läpi polkuja pitkin. Notkossa olevassa purossa virtasi vielä vesi.

- Hyvänen aika, mitenkä minä tästä pääsen? Sanoi Liisi ja jäi seisomaan.

- Kule puita myöten, sanoi Martti ja jatkoi matkaansa.

- Niin, vaan jos putoan… elähän edes jätä!

- Etkä putoa!

Eikä Liisi pudonnutkaan.

Tulivat siitä niittyalangosta lehdon laitaan, lehdosta suon yli korpeen ja korven kuljettuaan ylevämmille maille, jotka kohoamistaan kohosivat harjukankaaksi. Melko kiivaaseen tahtiin he kulkivat, vereksillä voimilla uutterasti tietä tallaten, polut hyljättyään.

Mutta harjulle päästyä oli tien vieressä se suuri Lepokanto ja sen kohdalla oli neljännes matkasta kuljettuna.

Liisi istuutui lepäämään, mutta Martti veti taskustaan esille tupakkapussin ja pani piippuun.

- Elä heitä tikkua kuivaan sammaleeseen, syttyy palamaan ja palaa koko kangas.

- Mikä vahinko siinä sitten on jos palaakin, karu kangas?

- Mikäs pakko sitä on tahallaan panna palamaan?

- No, eipä pakko mikään, myönnytteli Martti.

Ja sitten taas tietä tallaamaan, alas harjun toista rinnettä, josta kulkiessa metsä milloin tiheni, milloin aukeni aho eteen ja maa silloin paikoitellen jalan alla ontosti kumahti. Sitten taas väliin lehtoja, väliin niittyjäkin, mutta niityt kierrettiin ja kuljettiin aitovarsia pitkin. Täällä maantienvarressa alkoi olla pikkuista petäjämetsää, josta kuivan havunneulan haju kulkijoiden nenään tuoksui.

Harakka hyppäsi metsästä tien yli ja alkoi hypellä kulkijoiden edellä puusta puuhun ja se nauroi herkeämättä.

Martti aikoi tempaista tiepuolesta karahkan ja heittää sillä ja hätistää harakkaa. Mutta ei hän kuitenkaan temmannut. Tuli ajatelleeksi, että ehkä Liisi uskoisi hänen luulevan, että harakka muka heille nauraa ja että hän siksi sitä harmissaan hätistää. Ei ollut Martti siis harakkaa näkevinäänkään, antoi sen vain hypellä edellä ja nauraa. Ja harakka nauroi ja hyppeli puusta puuhun kahden puolen tietä ja kikatteli ja häntäänsä keikutteli. Lopulta se erosi Martista ja Liisistä ja lensi takaisin metsään.

- Pesäkö hänellä lie ollut, kun sitä ilvettään piti.

- Sillä on aina ne omat lystinsä, sanoi Martti.

Tuli tienhaara, jossa tienviitan juuressa oli lumiaura kesäteloillaan. Se oli toinen lepopaikka. Ojan laidalle laskeutui Liisi, mutta Martti istui auran siiven päälle.

- Siinä se on lumiaura, sanoi Liisi. - Raitiotiellä se on kanssa lumiaura.

- Ne on siellä lumiauransa niin kuin muillakin valtateillä.

- No eipähän ilman. Sillä on oma masiinansa, sillä.

- No mikäs?

- Piispan rouva sanoi, että sitä työntää oma masiina.

- Se kai se jaksaa, jolla on rutkasti hevosvoimia.

- Vaan välistä kuuluu tarttuvan hankeen sekin kiinni, ettei pääse liikkumaan, vaikka mitä tekisi, kun oikein kujille pyryttää.

- Ähäh! Vai pitää senkin äytärin pysähtyä. Entäs, mitenkäs se sitten irti pääsee?

- Ka, kun en tullut kysyneeksi.

- Eikö pitäne hakea lapiomiehiä avuksi, niin kuin muillekin lumiauroille. Siinä sen nyt näkee!

- Niin minkä?

- Sen, ettei ne masinat vain auta, kun oikein tiukka paikka tulee. Joko lähdetään?

- Lähdetään vain.

Maantie kutsui ja Matinlahden isäntä Antero oli peltonsa kulmalla aidankorjuussa. Hän näki tulijat, pani tupakaksi ja rupesi nojaamaan aitaan.

- Minnekä sitä semmoisella kiireellä kuljetaan? kysyi Antero aitansa takaa.

- Kah, sanoivat Martti ja Liisi yhtä aikaa ja vähän säpsähtivät.

- Minnekkäkö, sanoi Martti. - Tuonne Hervannan kirkolle päin… Ja sieltä omalle kirkolle.

- Onpa siinä teillä olkalaukku täynnä eväitä.

- On vähän asioita siellä.

- Kirkollako?

- Kirkollakin… ja on sitä vähän asiaa kirkon tuollekin puolen.

- Kunhan ette vain menne raitiotietä katsomaan? Kaikki ne nyt sinne menevätkin. Minulla ei vain ole ollut niin paljon joutilasta aikaa.

Martti käänsi puheen toisaalle.

- Hyväkös on aitaa korjata?

- Mikäpähän siinä lie… Vaan siinähän menee…

- Pitää lähteä, sanoi Martti, kun olivat vähän aikaa seisoneet ja toisiaan katselleet.

- Eikö joudeta talossa käymään?

- Eipä joudettaisi oikein. Pitää lähteä. Ei muuta kuin hyvästi.

- Hyvästi, sanoi Antero ja jäi edelleen savukettaan polttelemaan.

Martti ja Liisi läksivät astumaan, mutta selässään he tunsivat, että hän heidän jälkeensä katseli. Ja että heille naurahti itsekseen, samalla lailla kuin silloin, kun sanoi että ”kaikki ne nyt sinne menevätkin.”

Vaan eivät Martti ja Liisi siitä tunteesta toisilleen mitään virkkaneet.

Kulkivat he taas eivätkä ketään kohdanneet. Martti mietti kulkiessaan yhä sitä, että pitäähän senkin seisahtua, vaikka on niin kiireesti muka menevinään, ettei pysy parhaat juoksijat rinnalla. Ja minkä tähden lie Martin tehnyt mieli melkein kutittelemaan raitiotietä siitä, ettei se päässyt lumen läpi. Jos olisi oikea ihme ollut, niin eivät olisi lumihanget haitanneet. Yli olisi mennyt! Eikä olisi kallioitakaan väistänyt. Saipahan Mooses kalliosta vedenkin vuotamaan. Mutta siinä miehessäpä olikin Herran henki.

- Kuulehan Martti… en ole muistanut kertoa, mitä piispan rouva minulle kertoi, kun silloin talvella siellä kävin.

Ja Liisi kertoi, mitä piispan rouva oli hänelle kertonut, että nimittäin juna oli jossain päin Hämettä ajanut lehmän päällitse edelliskesänä. Ja lehmä oli mennyt keskeltä kahtia, toinen puoli ruumista toiselle puolelle rautatietä.

- Raitiovaunu on samanlainen, ei kuulu katsovan. Ajaa vain täyttä vauhtia, vaikka ihminen olisi edessä.

- Onko pakko olla edessä?

- Niin, vaan kun lehmä ei ennätä. Eikä sillä ole sitä älyä.

- Ei vaan ihminenpä.

- Ei ennätä ihminenkään. Eikä ne kuulu katsovan, joka vain heidän tielle sattuu. Äänimerkki kuuluu ja joka ei silloin…

- Antaako se äänimerkin?

- Niin kuuluu tekevän

- Silloinpa sen on oma syynsä, joka alle menee, olipa ihminen tai lehmä.

- Hullu kai se on, joka alle menee, kun kerran saattaa muuallakin kulkea.

- Pysyisi syrjempänä… Niin, ja täällä Tampereella ei ole lehmistä niin raitiovaunun alle jäämään. Niitähän on vain Ahlmanin pelloilla, kilometrin verran raitiotieltä…

- Niin, mutta jos lehmä karkaa. Ja kuuluu se välistä syrjästäkin saavan, jos ei ole vähän edempänä. Yhdenkin miehen kuului temmanneen, joka oli mennyt liian likelle. Mikä lie siinä vetovoima, joka tempaa kuin koski pyörteeseensä.

- Ja viepi mennessään, vai?

- Niin kai.

- Hennoisi kai tuosta seistä edempänäkin, jos tuon maille sattuisi joskus tulemaan. Hennoisin kai minä.

- Hennoisin kai minäkin.

Martti ja Liisi astelivat yhä eteenpäin ja olivat yksimieliset siitä, että oli sulaa hulluutta, jos nimittäin sattuisivat joskus sen maille sattumaan, mennä raitiotien päälle tai edes liian lähellekään sitä katselemaan. Saattaahan tuota tuommoista vähän kauempaakin katsella, vaikka aidan takaa. Eikä se mikään sormin koeteltava olekaan. Tietäähän sen, mitä se semmoinen tekee, jos sitä härnäilee.

Kyllä sitä sentään on koko peto: ajapas lehmä keskeltä kahtia! Kenenkähän poloisen lie ollut lehmä? Ja älä sitten vielä seisota, vaikka olisit ihmisen päälle ajamaisillasi! Eivät Martti ja Liisi sitä suinkaan omasta puolestaan olisi pelänneet, jos olisivat maille sattuneet. Mutta olihan niitäkin, jotka eivät tienneet, mitä se tekee, kun sen lähelle menee. Ja niille se on vaarallinen.

Hervannan kerrostaloalueen eteläreunalle päästyä Martti ja Liisi kulkivat kiivaammin. Monia tuttuja siellä asui, mutta heidän luokseen he eivät halunneet sillä kertaa poiketa, jos mieli ennättää raitiotielle ja sillä ajaen oman kirkon iltapäiväkokoukseen.

Kulkiessaan he eivät ketään kohdanneet. Aamupäivä oli jo pitkällä. Kotona lähestyi lehmän lypsyaika, mietti Liisi. Hän ajatteli, että jokohan heidän kotimiehensä lienee lypsänyt.

Martti ja Liisi tulivat tienhaaraan. Toinen vei piispan kotitalon ohitse, toinen kääntyi oikealle ja vei lähelle raitiotien päätepysäkkiä. Jos päätti valita reitin piispan kotitalon ohitse, päätyi raitiotielle mennessä Hervannan kirkon kohdalle. Liisi oli jälkimmäisen reitin kannalla, koska se oli myös suorempi.

Vaan siihen sanoi Martti, että piispan herrasväki näkee heidät. Ne istuskelevat aina pihakeinussa kesäiseen aikaan.

Liisin mielestä se ei tekisi mitään, jos näkisivätkin. Ovathan nuo ennenkin nähneet.

Ei suinkaan se mitään tekisi, mutta kuitenkin ehkä huutavat sisään ja kysyvät, minnekä matka ja kuka siinä sitten piispalle selittämään, että ollaan meidän kirkolle menossa kuuntelemaan kakkosseurakunnan parempia puhujia. Saattaisi ajatella, eikö niille enää oman seurakunnan puhujat kelpaakaan. Vaikka ei se sitä ehkä sanoisi.

- Sanotaan olevamme menossa raitiotietä katsomaan, sanoi Liisi.

- En tiedä. Saattaahan sitä sen sijaan palatessa kulkea pappilan kautta.

Sama kai se Liisistä oli. Kulkipa tuota sitten mistä tahansa, kunhan häntä kulki.

Ja Martti ja Liisi jatkoivat kulkuaan maantietä myöten. Lopulta he tulivat piispan kotitalon kohdalle. Juuri sillä hetkellä koko piispan väki tuli alaovelta pihamaalle. Piispan ja hänen rouvansa seurassa näytti olevan kesävieraita, joita Martti ja Liisi eivät tunteneet. Piispan joukko ei ensin meinannut havaitakaan ohi kulkevia Marttia ja Liisiä, mutta sitten käänsi piispan rouva sattumalta päänsä.

- Hyvää päivää! Kas, Martti ja Liisi! Minnekä te menette? Kysyttiin.

Liisa puhui:

- Hyvää päivää, piispa ja rouva. Terve! Kotoa päinhän sitä tullaan. Lähdettiin vähän jaloittelemaan, hupsut, tässä ennen heinäntekoa. Olisi Martti tahtonut talossakin käydä, mutta minä sanoi, ettei malteta. Vaan tullessa oli aikomus poiketa.

Vai niin, sanoi piispan rouva lempeästi, ja piispa kysyi:

- Minnekä on matka?

- Kakkosseurakunnan kokoukseen Kalevaan.

- Kirkollehan mekin. Ykkösseurakunnan kokous alkaa kymmeneltä.

- Niinhän se alkaa. Me ei ehditä siihen, mutta kakkosseurakunnan ehditään.

- Otettaishan me kyytiin, mutta meillä tulee auto täyteen. Kesävieraita on kylässä.

- No ei se mitään. Me kävellään Hervantaan.

- No näette sitten raitiotien? Vai oletteko jo nähneet?

- Jokohan olisi mennä… ei tiedä… kyllä siinä olisi katsomista.

- Ja ajaa sillä pitää myöskin vähän matkaa, puuttui piispan rouvaa puheeseen.

- Hyvä jos saadaan edes nähdäkään, mitäs me vahat ihmiset.

Piispan rouva ei heittänyt toivoaan. Hän tahtoi välttämättömästi, että toinen saisi saman hauskuuden nauttia kuin hän itsekin oli saanut.

- Kyllä kannattaa, sanoi hän ja kyllä teidän mieli alkaa tehdä, kunhan näette, minkälainen se on. Ja tulkaa sitten paluumatkalla meidän kautta.

Ja piispan rouva heitti Martille ja Liisille hyvästinsä ja lähti muiden jälkeen, jotka olivat jo alkaneet mennä. Kun Martti heitti taas olkalaukkunsa olalle, jatkoivat he matkaansa.

- Jos tuonne sitten mentäisiin, kun niin tingalle tahtovat? sanoi Liisi.

- Pitäneehän tuonne mennä. Alun perin piti Nyssellä ajaa. Mitä niille sitten sanomaan, ettei ole käytykään, kun sitä kysyvät?

Sykähdytti heitä vähän kumpaakin, Marttia ja Liisiä, nämä puheet, mutta eivät he siitä toisilleen mitään virkkaneet.

He kulkivat kerrostaloalueen kautta. Tavallista suuremmalla kiireellä he painelivat näin loppumatkasta. Asfaltti melkein poltteli Marttia ohuiden pyhäkenkien pohjien lävitse ja kantapäätä hiersi. Päivä helotti niskaan melkein kuin keskipäivällä.

- Odotahan nyt, Martti… elähän nyt semmoista kyytiä. Kun olisi lähdetty autolla… olisihan se joutanut.

- Mikäs tässä on jalan kävellessä. Tässähän tämä menee, kun on mennyt tähänkin asti. Ja sitä paitsi auto pitäisi katsastaa ensin.

- Kyllä kai tämä menee, vaikka ei taitaisi sinunkaan kantapääsi enää hyvin kävelyä kaivata.

- Totta kai tässä kävellä pitää, ei kai taival istumallakaan kulu.

- Eiköhän kuitenkin istuttaisi vähän lepäämään.

- Joko sinua uuvuttaa?

- Kun ei olisi lähdetty koko matkalle!

- Käännytäänkö takaisin?

- Käydään häntä nyt katsomassa, kun kerran sitä varten on tullut lähdetyksi. Vaan en minä enää toista kertaa lähde… ka, mikä se on tuo tuolla tiepuolessa?

- Missä? Kalliotahan siinä on.

- Ei vaan kallion kupeellapa. Ihminen! Eikös olekin Leena?

Hieroja-Leenahan se nojaili siinä kallion kupeella jalkakäytävällä ja tupakoi.

- No mistä se Leena on tähän tullut?

- Tuolta minä tulen Hervannasta päin. Alkoi kovin raukaisuttaa matkan teko, niin rupesin tässä hetkeksi lepäämään. Eikö liene ukkosta ilmassa?

Mitä asiaa sitä Leenalla oli Hervantaan?

- Mitäpä sitä muuta lienee tänne asti kuin raitiotietä katsomaan. Pitihän kerran lähteä liikkeelle, kun ovat jo kaikki muut ennen käyneet. Eikä ne kylissä muuta puhukaan. Niin että häpeähän tuo on hierojalle, kun muut puhuvat, eikä itse tiedä mitään. En malttanut olla, niin läksin iltasella käymään.

- Jalanko sitä on kulettu?

- Eipähän sitä köyhällä autoakaan lie. Eikä nuo rikkaat kyytiinsä ottane. Mäkisen isäntäkin lähti samana päivänä kuin minäkin tänne yksikseen ajamaan, vaikka minä tarkoituksella sen kuullen sanoin tänne olevani tulossa. Olisi se toki toinen ihminen kyytiinsä ottanut, jota kerran oli niin monta kertaa hierottu. Mutta minkä rikas huolii. Vaan viimeinen kerta se nyt toki saapi olla, että saavat minut siinä talossa hieromaan. Hakekoot muualta hierojan.

- Tuolleenhan sinä valitit Mäkisestä jo talvella. Etkö vähemmästä usko?

- Hupsu sitä on, kun pitää lähteä kaikkien kummajaisten tähden tämmöisiä taipaleita kulkemaan. Pitäisihän nuo vanhan ihmisen uskoa semmoiset katsomattakin. Hupsuja olette tekin, kun menette!

- Ei me tiedetä vielä, jos mennäänkään. Ja tokkopa mentäneenkään, lausui Martti

- Minnekäs sitten menette?

- Kalevaan, oman kirkon kokoukseen.

- Mikäs se on?

- Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko.

- On siinä pitkä nimi… kirkolla. Mutta aioittepa te minne tahansa, raitiotielle se teidät kuitenkin riipaisee. Riipaisihan se minutkin.

- Ja näkikö Leena sen?

- Näinhän minä.

- Hyvinkös oli…? No, minkälainen se oli?

- Olihan se… Kummahan se oli, kumma kumma. En minä olisi semmoiseksi uskonut.

- Kulki pyörien päällä?

- Monienkin pyörien päällä kulki. Ja kun me seisottiin siinä pysäkillä, jonka eteen ne sen ajaa ja alettiin odottaa…

- Mihinkä aikaan se tulee?

- Ei sillä kai mitään erityistä aikaa ole. Nyt on kuulemma vielä koeliikenne, niin niitä tulee kait noin varttitunnin tai parinkymmenen minuutin välein, joten pitkää odotusta ei tule.

- Nyt onkin kohta aamiaisen aika, huomautti Martti, joka piti puhetta.

- Ei teillä mitään kiirusta ole, ei tarvitse juosta.

- Niin… me ollaan menossa oman kirkon kokoukseen.

- Jaa vai niin, sanoi Leena. - Kyllä minä sen teidän kirkkonne tiedän. Jeesus-kirkkohan se oli?

- Jotain sinne päin, lausui Martti eikä jaksanut taas ryhtyä pitämään pitkää luentoa heidän kirkkonsa nimestä.

- Onko tästä vielä pitkälti sinne raitiotielle, kysyi Liisi. - Kengät hiertää riivatunmoisesti jalkoja.

- Ei pitkälti, vastasi Leena. - Kävelette vain tämän pitkän kadun päähän, ohi Hervannan kirkon.

- Onko se sitten paljon tuolla puolen kirkon?

- Ei paljon. Se jo melkein näkyy kirkon pihalle.

He sanoivat hyvästit Leenalle ja Martti lähti harppomaan katua. Ja Martin perään koetti Liisi pyrkiä, jaloillaan kiireesti kaaputellen pitkin kuumentunutta asfalttia ja hameensa helmoja vähän väliä kouriinsa kooten. Hänen edellänsä kulki Martti, kiireenlaisesti väännätellen, siniset pyhähousut haaroistaan vuorotellen veppaisten.