Martti oli aika lailla hajamielinen, kun hän käynnisti autonsa ja läksi liikkeelle, eikä muistanut huonosti pitävää käsijarrua ottaa päältä pois, ennen kuin oli pihan yli ajanut ja vasta roskakatoksen kohdalla huomasi erehdyksensä. Huonosti kulki Mini senkin jälkeen kun Martti päästi käsijarrun. Moottori oli seisoessa jäähtynyt, nyki tielle laskeutuessa, vielä risteyksestä kääntyessäkin, josta Martti tuskastui:
- Soh, tykkänään! Mitäs siinä… No-no-no!
Moottori veti huonosti ja auton vetävät pyörät sutivat liukkaalla tiellä niin kuin peräkärrissä olisi laahattu suurempaakin lastia.
- Ka-ka-ka! Etkös sinä sen…!
Lopulta Martti riuhtaisi ryypyn päälle, kun tajusi kylmän moottorin kaipaavan rikkaampaa seosta. Vihdoin pieni auto innostui kulkemaan, moottori lämpeni ja vauhti kiihtyi entisestään, kun peräkärrikin alamäessä takaapäin lykkäsi.
Aidan päällä istui harakka. Se hyppäsi siitä katuvalopylvään lampulle ja päästi imelän naurun.
- No kylläpä sillä nyt on lysti – tyhjän naurajalla, mutisi Martti ja riuhtaisi risteyksessä ykkösen silmään autolleen puhellen. - Etkö sinä ymmärrä, kun sinulle harakatkin nauraa!
Harakan nauru kantautui vielä sata metriä pihasta lähdön jälkeen auton sisälle, sillä sen kuljettajan puoleisen oven liukuikkuna oli juuttunut raolleen. Auto oli aikansa seissyt vesisateessa ikkuna auki, lasin teräksinen kouru oli kerryttänyt ruostetta ja jumittanut liukulasin.
Martti käänsi autonsa Ruskontielle, auto hyrisi pitkin ajoväylää ja tie humisi talvirenkaiden alla. Autonkori kitisi vanhuuttaan ja Martti istua könötti penkillä takin turkiskaulus pystyssä. Lyhyt päivä hämärsi. Martti ajoi valtaväylää ja ajatteli.
Sitä Martti ajatteli, mitä oli piispan ja piispan rouvan kanssa puhunut. Pieni omantunnon kolkekin riipaisi rintaa. Martti oli näet hyvin omantunnontarkka mies. Hän oli puhunut piispalle hieman ohi totuuden, kun hän oli maininnut nuorempana ryypänneensä alkoholia. Se ei tarkkaan ottaen ollut totta, sillä vaikka Martti olikin Kristuksen kirkon jäsen, joi hän silloin tällöin saunaoluet, vaikka se ei ollut sopivaa kirkon jäsenelle. Kuten ei ollut sopivaa kahvin juontikaan, eikä tupakan poltto.
Martti mietti ajaessaan surkeaa tilannettaan. Kaikki oli alkanut pari vuotta sitten oikeastaan aika pienestä. Siihen saakka hän oli ollut uskollinen kirkon jäsen. Oli jopa käynyt Espoossa Helsingin temppelissä sinetöimässä avioliittonsa ikuisiksi ajoiksi vaimonsa Liisin kanssa. Vähän myöhemmin hän oli jäänyt sairaseläkkeelle. Eläke oli muodostunut kovin pieneksi, sillä Martin työt ja tulot olivat olleet pieniä ja satunnaisia. Pariskunnan omavaraisuuden takia he olisivat ehkä jotenkuten pärjänneetkin, mutta kannoksi kaskeen oli tullut auton katsastus. Katsastusmies oli löytänyt vanhasta Morris Ministä kymmenkunta vikaa, joista useat olivat kalliisti korjattavia ja laittanut auton ajokieltoon. Koska Martilla ei ollut varaa kalliisiin remontteihin – jotkut pienimmistä vioista hän olisi itsekin osannut korjata – niin auto täytyi panna seisomaan ja odottamaan aikoja parempia.
Mutta kuten sanottu, tästä joltinenkin elämän alamäki oli vasta alkanut. Kirkossa käyminen vaikeutui niin, että he saattoivat Liisin kanssa käydä siellä enää korkeintaan silloin tällöin kesäisin polkupyörällä. Pyörämatkaa kertyi reilusti toistakymmentä kilometriä suuntaansa. Hyvällä säällä se menetteli, mutta syksyn sateilla meni viikkoja ilman että viitsi ihmisten ilmoille lähteä. Talvella kirkkokäynnit olivat rajoittuneet miltei pelkästään joulukirkossa pistäytymiseen. Ensin olisi pitänyt kävellä pakkasessa monta kilometriä bussille, sitten kahdella Nyssellä vaihtaen olisi päässyt Kalevan kaupunginosassa Pellervonkadulla olevalle kappelille. Ja iltapimeässä takaisin.
Martti tiesi, että vähemmistäkin syistä kirkon jäseniä oli jäänyt epäaktiivisiksi. Mutta se tieto ei paljon lohduttanut. Tilannetta pahensi hänen seuraava ratkaisunsa. Koska lähimpään kauppaan Vuorekseen oli neljä viisi kilometriä, oli se vanhoille ihmisille turhan pitkä viikoittaiseksi kaupparessuksi, saatikka päivittäin tehtäväksi. Niinpä Martti oli järkeillyt, että hän ottaisi pienen riskin ja ajaisi sentään edes kauppareissut katsastamattomalla autollaan. Hervannan kaupat olivat monipuolisempia ja hieman lähempänä kuin Vuoreksen yksi pieni K-kauppa, mutta hän oli ryhtynyt suosimaan jälkimmäistä, sillä Hervanta oli turhan vilkasliikenteinen. Siellä sijaitsi myös Poliisiammattikorkeakoulu. Martista tuntui, että se veti sinne tavallista enemmän poliisiautoja, joita hän halusi vältellä. Hän oli jostain kuullut, että poliiseilla oli nykyisin jotkut skannerikamerat, jotka tunnistivat ja heti hälyttivät, mikäli niiden linsseihin tarttui sellainen auto, joka rekisterinumeron perusteella oli ajokiellossa tai muuten laiton. Hän järkeili myös, että kiinnijäämisriski katsastamattomalla autolla supistuisi entisestään aivan minimiin, kun hänen ei tarvitsisi käydä kuin ehkä kerran kuukaudessa kaupoilla. Hän otti näille asioimisreissuilleen auton perään pikku peräkärrin, johon hän lastasi ostokset, kuljetettavat tavarat ja muun muassa bensiinikanisterit, jotka hän täytti Lahdesjärven ABC-huoltoasemalla aina samalla reissulla.
Omavaraisuudessa oli se hyvä puoli – rahan säästön lisäksi tietysti – että huonosti säilyviä maitotuotteita ei heidän Liisin kanssa tarvinnut ostaa laisinkaan. Olihan heillä jotenkuten lypsävä lehmä. Pelto tuotti perunat ja puutarha vihannekset, jonkin verran kriikunoita, omenoita sekä viinimarjoja hilloiksi ja mehuiksi. Läheisestä Merunjärvestä sai katiskoilla kalaa ja suuremmasta Hervantajärvestä pitkäsiimalla ja verkoilla. Talvisin saattoi käydä pilkillä. Matista oli kyllä toisinaan tympeää istua pakkasessa jäällä: kaksi nälkäistä vastakkain! Pariskunta oli myös ahkera marjastamaan ja sienestämään. Peltotilkut tuottivat leivän ja vehnäset. Loppujen lopuksi kaupasta hankittavat tavarat ja elintarvikkeet kuukauden ostoslistasta mahtuivat pariin suureen kassiin.
Sitäkin Martti ajatteli siinä körötellessään, mitä piispa ja hänen rouvansa olivat puhuneet raitiotiestä. Vai oli Hervannan kirkolla raitiotie? Eipä olisi uskonut, jos ei olisi omin korvin kuullut. Kumma kyllä hän ei sitä aikaisemmin ollut saanut tietää. Eipä silti, ei heillä Liisin kanssa ollut televisiota, eikä edes radiota. Aamulehteä ei ollut vara tilata. Vain ilmaisjakelulehdet Tamperelainen ja HerSa eli Hervannan Sanomat olisivat tulleet, mikäli aura-auto ei olisi kaatanut postilaatikkoa kumoon. Uutta laatikkoa ei ollut tullut hankituksi. Oli sovittu postinkantajan kanssa, että ne pari kolme kirjettä, jotka ehkä vuoden mittaan tulisivat, laitettaisiin naapurin luvalla hänen postilaatikkoonsa.
Niin oli tuokin uutinen jäänyt kuulematta. Vasta kai se raitiotie oli sinne tullut. Eiköhän sitä bussiautoille enää dieseliä riitä, kun pitää ruveta niitä sähkölle jo laittamaan? Kyllä se mahtoi kumman näköinen olla. Kummahan tuo aikoinaan oli trollikkakin katuja pitkin huristellessaan ollut. Pitäisiköhän sitä käydä katsomassa – lieköhän muut käyneet kuin piispa ja hänen rouvansa?
Sivutie poikkesi Mäyränmäen kautta Vuorekseen. Jälleen uusi hiljaisempi reitti katsastamattomalla autolla ajaa. Mitä lähemmäs Vuoreksen K-kauppaa tultiin, sitä hitaammin Morris Mini eteenpäin kulkea nytkähteli. Kytkimessäkin oli jotain vikaa.
- Ka-ka-ka, äkäili Martti taas autolleen.
Mutta kun hän kiskaisi kakkosvaihteen päälle, veti moottori hieman tasaisemmin ja hän pääsi Vuoreksen K-kaupan pihaan. Ostokset oli tehty puolessa tunnissa, Martti jonotti kassalla, kantoi sitten molemmat kauppakassit auton luo ja nosti ne peräkärriin. Hän kiilasi ne kahden jerrykannun avulla kärrin laitaa vasten pystyyn ja suojasi ne moottoripeitteellä, jonka liepeet hän työnsi ilmavirralta suojaan kanisterien alle. Sitä ennen hän oli ottanut saunaoluiksi ostamansa sixpackin erilleen ostoksista ja laittanut sen Minin takajalkatilaan muiden tavaroiden alle piiloon Liisin katseilta. Kyllähän vaimo tiesi Martin juovan suunnilleen kerran kuussa saunaoluet kauppareissun kunniaksi, mutta turha niitä nyt oli esilläkään pitää.
Sitten matka jatkui Lahdesjärven ABC:lle. Martilla oli tapana käydä samalla reissulla tankkaamassa auto tai ainakin laittaa molemmat varakanisterit bensaa täyteen. Vanhasta muistista hän poikkesi sinne nytkin.
Bensamittarilla oli liikemies Mäkisen työntekijä Ville tankkiaan täyttämässä.
- Mistä se Martti ajelee? kysyi repsikka.
- Hervannasta päin, meidän seurakunnan piispan luota viimeksi, vastasi Martti ja nousi autosta kopistelemaan jääpaakkuja pois Minin etupyörien kuraläpistä.
- Mitäs sitä kuuluu?
- Eipä ihmeitä. Onkos isäntä kotona?
- Ei oo kotona. Lähti tän aamuna Hervannan keskustassa käymään.
- Taisi mennä raitiotietä katsomaan?
- On kai se jo sen ennenkin nähnyt. Eikö lie mennyt tavaran hakuun… Postipakettilähetyksien, eikä ookkaan kuulunu viel takasiin…
- Hyvinköhän sujuvat isännän bisnekset?
- Hyvinhän tuo kauppa käynee, en tiedä… Lihovanhan tuo ainakin itse näkyy.
- Onkos Ville käynyt raitiotietä katsomassa?
- Niin, minäkö? Olinhan minä tuota jo omakätisesti tekemässäkin.
- Älä, älä…
- No ihan toki… puolitoista vuotta olin ja kohta lähden uudelleen.
- Minkälaista työtä se oli?
- Olipahan kuin ojan kaivuuta.
Sitä ei Martti uskonut. Puri huulensa yhteen, eikä puhunut mitään. Kyllähän hänkin jotain tietää. Ettei sitä nyt niin vain narrina pidetä. Tietäähän hänkin nyt sen verran raitiotiestä ja sen semmoisista, ettei niiden tekeminen kuitenkaan ojan kaivuuta ole. Villen itsekehu löyhkäsi metrien päähän. Saattoi se ehkä osata ojaa kaivaa, mutta raitiotietä tekemään… Ei kai se siihen kykene, jos ei ole seppä.
- Onkos se Martti käynyt raitiotietä katsomassa?
- Mitähän lie tehnyt?
- Miltäs näytti?
- Miltähän lie näyttänyt. Itsepähän parhaiten tietänet.
Ville oli jo saanut tankkinsa täyteen ja ojensi bensapistoolin Martille. Martti työnsi suulakkeen kanisteriin ja antoi bensiinin juosta jerrykannuun.
- On se riski mies tuo Martti, kun yhdellä kädellä nostaa täyden jerrykannun, sanoi Ville.
Martti ei puhunut siihen mitään, mutta tunsi kuitenkin leppyvänsä.
- Onkos Martti milloinkaan ajanut raitiotiellä? kysyi taas Ville.
- Ootkos sinä?
- Johan toki. Helsingissä. Ja kohtahan se ajaa täällä Tampereellakin. Se menee niin kiivaasti, ettei Morris Minisi, kunnostettunakaan, pysyisi rinnalla, jos kilpaan kävisi. Ainakaan taajamanopeuksilla.
- Pysyisi, jos kaasu pohjassa ajaisin.
- Saattaisipa alkumatkasta pysyäkin, jos kaasu pohjassa ajaisit, myönnytteli Ville.
Martti täytti toisenkin varakanisterin ja nosti sen peräkärriin, tällä kertaa vasemmalla kädellään.
- Meidän seurakunnan piispakin se myös lähtee raitiotielle kevätpuoleen, sanoi Martti.
- Tunnen hänet kyllä. Sitähän se tuntuu hokevan. Lähteneekö eli ei.
- Te lähdette yhdessä. Piispa pääsee kuljettajaksi ja sinä menet siis muihin töihin. Mihinkäs töihin se Ville mahtaakaan mennä? kysyi Martti.
- Tienkorjuutyöhön. Tästä kevätpuoleen lähdetään. Olen ollut nyt Mäkisellä myymäläapulaisena ja tehnyt siellä minkä mitäkin, mutta kohta kun maat sulavat, niin lähden raitiotietä korjaamaan. Eihän se korjaamatta kestä ajaa.
- Kestäneehän tuo rauta?
- Sehän se vasta ei kestäkään. Kiskot lähtee toisinaan hitsauksistaan irki, niin pitää olla aina korjausmiehiä. Tulkaa, Martti, tekin sinne töihin!
- Minen kyllä rupea valtiolle töihin.
- Vaan kun valtio maksaa hyvän palkan, taikka onko se nyt se Raitiotieallianssi vai mikä se maksaja?
- Paljonko siellä maksetaan?
- Päälle kaksi tonnia kuussa.
- Saman verran, kuin parhaaseen heinäaikaan?
- Niin se tavallaan onkin. Tule pois vaan Martti, Valtionrautateiden töihin. Niin, sehän se kuuluu olevankin se työnantaja.
- Enpä häntä.
- Ei se ole sen kummempaa kuin muukaan työ. Kyllä sitä osaa tehdä.
- Kyllä kai sitä tehdä osaisi yksi niin kuin toinenkin, vaan enpä hänestä huoli.
- Ei taitaisi akka päästää?
- Akkako? Vähät minä akasta!
- Eikös se ole vähän tiukka akka?
- Kyllä minä akkani tiedän. Sitä paitsi, olen jo eläkkeelläkin, heh! Vastasi Martti vähän närkästyneenä Villen luuloista, istuutui autoonsa ja lähti ajamaan hyvästiä sanomatta.
Mäkisen repsikkakin läksi autollaan, kääntyi liikennevaloihin, ylitti risteyksen ja laskeutui liittymästä Pyhäjärventien rampille.
Martti ajaa nytkytteli Vuoreksen puistokatua Ruskontielle, jatkoi vähän matkaa sitä ja kääntyi sitten oikotielle ja sitä pitkin Vanhalle Hervannantielle. Kauempana tie kiersi melkein kokonaan korkean Myllyvuoren Hervantajärveä sivuten ja jatkoi kohti kotikylää.
- Kyllä siellä käytävä olisi, ajatteli Martti, eikä paljon muuta osannut ajatellakaan kuin sitä, mitä oli kuullut.
Raitiotie! Vaikka eihän siitä oikein tahtonut selvää saada, minkälainen se oli, vaikka kuinka olisi ajatellut ja arvellut. Ja kuitenkaan ei Martti saattanut olla sitä ajattelematta, mutta ajatellessaan hän oli taas ihan omiin ajatuksiinsa sekaantua. Se oli milloin minkäkin näköinen. Välistä hän oli siitä selvän saamaisillaan, mutta sitten se muuttui. Ensiksi se oli sellainen, että oli kuin olisi ollut tuossa silmien edessä nelipyöräiset vaunut, joissa oli isot pyörät ja pienet pyörät ja ne tahtoivat aina sitten näyttää vähän samanlaisilta kuin se aikaisemman piispavainaan vanha linja-autosta tehty asuntoauto, jossa oli paripyörät takana. Edessä siinä näytti olevan dieselmoottori, etuhytissä istui sitten tuulilasin takana piispa kuljettajan istuimella ja rouva, takana sitten perheen nuori herra ja pikkusiskot omilla penkeillään. Piispa istui kädet ojollaan ohjauspyörän takana ja hänen vieressään Martti, pienenä poikana, joka vähän pelkäsi ja piteli käsillään kiinni.
Välistä taas ei ollut dieselmoottoria eikä koko vaununkoria eikä mitään, ennen kuin rupesi silmissä hahmottumaan ikään kuin trollikka, niin kuin se olisi kulkenut maantietä pitkin pyörien päällä, isojen ja pienien ja keulalla lippu tankoon sidottuna ja kuski olikin siinä peräsillalla seisten, kuin laivan kapteeni. Toisia vaunuja tuli perässä köydellä sidottuina kaksin, kolmin kappalein ja myötämäessä ne töytäisivät toisiinsa kiinni, eivätkä miehet tahtoneet saada niitä irti toisistaan. Ja rytinää ja räiskettä siinä oli melkoisesti.
Martista se kaikki alkoi tuntua unelta. Vaikka kyllä kai se niin kuitenkin oli, koska kerran piispakin sen oli sellaiseksi nähnyt ja hänelle niin puhunut. Ja tottapahan ne sen ovat niin laittaneet, ne sen tekijät, että se hyvin toimii, eikä myötämäessä eikä mäen allakaan mitään häiriöitä aiheudu. Vaan mitenkä? Sitä Martti ei osannut itselleen selittää. Ja mitäpä tuota tarvitsikaan? Eikä enää pitkään aikaan Martti viitsinyt ajatella koko asiaa, kaasutti vain autonsa kovempaan vauhtiin ja kaivoi tupakat taskusta ja pisti palamaan. Tuokin nuoruuden pahe se oli uudestaan tarttunut…
Vaan silloinpa Mini heilahti sivuttain liukkaista tieurista ja sen keula haukkasi lunta tienpenkasta. Martti painoi salamannopeasti kytkintä ja sai auton taas hallintaansa parilla ohjausliikkeellä. Ja ajatukset ryöstäytyivät taas hänen tietämättään kulkeutumaan bensan tankkaukseen, tankkauksesta Villeen ja Villestä – raitiotiehen. Se mies oli a j a n u t k i n raitiotietä! Lieköhän montakin kertaa? Kun ei tullut paremmin perustelluksi, miten se kulkee ja miten sillä ajetaan ja minkälainen se on. Onko isot pyörät ja pienet pyörät, vai ovatko yhtä suuret vai mitenkä? Kovasti se vaan meni, kun ei parhaat autot rinnalla pysyneet! Mitenkähän kuitenkaan lie sen asian laita? Eiköhän ollut liikaa kehumista, ettei paraskaan auto…?
- Kyllä oli, koira vieköön, liikaa kehumista! Jos oikein Crocsilla painaisi kaasupoljinta riski mies hyväkulkuista autoa ja tie olisi yhtä sileä kuin raitiotie eikä nousua laisinkaan ja hyvä keli, niin kyllä, koira vieköön, jälkeen jäisi raskas rumilus, vaikka kuinka vinkuisi ja ulisisi. Jäisihän, perhana sentään jälkeen, että livahtaisi!
- Pirssi hoi! Tokko sinä tiedät, kuka sinulla ajaa… häh… häh? Kuka sinulla… häh…? Ja Martti kohottautui etukenoon ratin takana, nenä melkein kiinni tuulilasissa ja painoi lusikan pohjaan, painoi ja huusi joka painalluksella:
- Häh!
Tällaista ei ollut Minille tapahtunut vielä koskaan ja siksi vauhti kiihtyi kiihtymistään, mutta Martti ei hellittänyt.
- Häh! häh!… hih! Tulkoonpas Tampereen liikennelaitos kilpaan raitioteineen, tulkoonpas Raitiotieallianssi raitioteineen… hih!… hih!… hih!
Ja Martti kohotti kätensä, tarttui ratin yläreunaan, hihkui ja ajatteli:
- Olisipa vielä äänimerkki kunnossa… jospa olisi töötti vielä kunnossa!
Ja Mini painoi pyörät soikeina ylä- ja alamäet yhtä kyytiä. Ja yhä sakeammin syyti lunta Martin silmille avoimesta sivuikkunasta. Ja suuhunkin sitä tuli, mutta Martti ajatteli:
- Ann´ tulla vaan!
Vielä Matinlahden mäessäkin ennen Risulaan tuloa Morris Mini kaahasi, vaikka Martti oli jo nojautunut normaaliin ajoasentoon.
- Herrasen aika, kun päälle ajaa! huusi naisen ääni auton edestä ja samassa suhahti auto jonkun sivuitse, joka oli tiepuoleen hypännyt.
- Kuka se siinä ei mene tieltä pois?
- Ota hyvä mies kyytiisi!
- Miten minä ylämäessä? Pyörät sutii, kun piti vauhti hiljentää, huusi Martti avoimesta sivuikkunasta tiellä kulkijalle.
- Kyllä minä vastamäen kävelen, kunhan tuolla alamäen puolella edes…
Martti pysäytti autonsa mäen harjalle. Oli tullut jo hämärä, melkein pimeä.
- Kas, Marja-Leenako se siinä… en tässä hämärässä… nouskaahan kyytiin, onhan tässä tilaa, sanoi Martti ja avasi matkustajan puoleisen oven.
Martti oli tuntenut tiellä kulkijan hieroja-Leenaksi. Hän rupesi raivaamaan tavaroita pois etupenkiltä, mutta Marja-Leena esteli:
- Minähän se, kyllähän minä… täällä takapenkilläkin… tämän matkan, läähätti Leena Martin niskaan. - Ottakaahan kauppakassikin kyytiinne. Kun pitää vanhan ihmisen kävellä talvipakkasessa. Eivätkä tilanneet taksiakaan. Isäntä itse lähti ajoon. Juomaretkille… Vaan mitenkäpähän olisi päässyt, ellen minä olisi kupeita hieronut ja sydänaloja sulatellut? Vaan se on totinen tosi, etten minä toista kertaa… Vaikka siihen paikkaan pakahtukoon! Niin en lähde minä toista kertaa pehmittelemään…
- Mistäs se Marja-Leena tulee?
- Mäkisen firmassahan sitä ei ole hierojalle taksia muka. Olisi pitänyt iltamyöhään odottaa muka, että jonkun työntekijän kyydissä pääsisi omalle kylälle. Vainpa kun Mäkisen emäntä jo viime lauantaina soitti, että pitäisi tulla vaan…
- Vai ei tilattu taksia?
- Ei tilattu, enkä minä sitä erityisesti pyytänytkään. Kun eivät itse arvanne, niin ajattelin minä, että…
- Ajoonko kuului isäntä itse lähteneen?
- Ihan toki käsistä lähti. Kyljet olivat vielä nykimättä. Ei muuta kuin Mersuun, eikä kysykään…
- Raitiotiellekö se läksi?
- Lähtipä tuo minne tahansa, tuommoinen ihramaha!
- Raitiotielle se kuului menneen tavaroita hakemaan. Onko Marja-Leena käynyt raitiotietä katsomassa?
- Enhän minä. Mitenkä sitä vanha joka paikkaan.
- Kyllä siellä pitäisi Marja-Leenan käydä.
- Pitäisi kai, pitäisi kai… Kun viime pyhänäkin ajoi kolmen talon väkeä meidänkin kylältä sitä raitiotietä katsomaan. Hervannan kirkon luonahan sen kuuluu näkevän… Ei kuulemma tarvitse sen kauemmas mennä.
- Sieltähän sen näkee.
- On kai Martti nähnyt sen?
- Niin, nähnytkö? Lienen tuota jo jotain nähnyt…
- Varta vastenko meni Marttikin katsomaan, vai oliko muuta asiaa?
- Lienee minulla muutakin asiaa ollut.
- Liekö totta, kun puhuvat, että ne siellä talvellakin ajavat pyörien päällä?
- Vai niin! Niinhän ne mahtaa… niinhän ne. Minä en oo talvella käynyt. Mikä sinne talvella.
- Sitähän minäkin olen ajatellut, että kun Luoja antaisi kesän, niin kävisi sitä katsomassa ja voisi käydä Hervannan kirkossa samalla reissulla. On minulla veljenpoikakin Hervannassa.
Maantie kulki Matinlahden läpi. Ennen Pukkisaarenraitin tiehaaraa nousi Marja-Leena kyydistä, otti Lidlin muovikassin mukaansa ja laittoi Liisille terveisiä.
Martti ajaa nytkytteli eteenpäin. Vähän maantietä vielä ja sitten hän kääntyi tienhaarasta kotitiluksilleen. Naapurit kylpivät jo saunassaan, vastan läiske kuului ja löylyä höyrysi räppänästä pakkaseen. Ylämäkeen kiihdyttäessä tahtoivat Minin kuluneet talvirenkaat sutia, mutta pääsihän tuosta, kun tasaisesti kaasutti, ei liikaa. Ja tasaisesti auto laskeutui loivaan myötäleeseen.
Jo oli tullut vähitellen pimeä. Taivas tuikki jo tähdessä ja kumman kirkkaasti ne nyt tuikkivatkin tänä iltana. Ja vähän väliä irtaantui aina joku alaspäin liukumaan pitkin taivaan kantta. Taas kohosi tie ohi niityn ja siitä pistäytyi pilkkopimeään metsään. Kierteli hieman aukeita paikkoja, pitkin ahon laittaa, yli harjun ja ohi parin ladon. Pakkanen oli kiristynyt ja pyrki loppumatkasta huurruttamaan tuulilasia. Välistä se rasahti kuusen kyljessä tai ladon nurkassa. Martti könötti kuljettajan istuimella turkiskaulus pystyssä. Auto sai miltei itsekseen kulkea huonosti aurattua kapeaa tilustietä, sillä sen pyörät olivat miltei pakotetut pysymään tien syvälle painuneisiin uriin. Martti tarkasteli taivaan kantta, jossa näkyi yhä enemmän tähtiä. Kaupungin valosaasteet olivat jääneet taakse. Iltatähdestä hänen katseensa lähti harhailemaan, siirtyi siitä tuttuun Otavaan, kävi Pohjantähteen, tarkasteli Seulasia ja Väinämöisen viikatetta. Mutta joka kerta, kun joku tähti näytti ikään kuin irtautuvan liukumaan alaspäin, sanoi Martti:
- Yhyh! ja silloin hän taas kiihdytti ryömivää vauhtiaan hieman, mutta ei enää manaillut auton nykivää kulkua.
Hän mietti vain, että oli turhan vähän joutanut autostaan huolta pitämään… Sitä oli Martin mielestä niin paljon kummallista tässä maailmassa, jota ei oikein tahtonut ymmärtää. Ymmärtäneekö tuota kukaan oikein, vaikka luulevat olevansa viisaita, piispat ja heidän rouvansa? Eihän entisaikaan tuollaisista asioista kuullut. Nykyisin ei muista kuullutkaan puhuttavan kuin oudoista asioista, toinen toistaan kummemmista. Kuhan eivät maailmanlopun edellä viisastuisi liiankin paljon. Niin oli sanonut edellinenkin piispa: ”Maailmanlopun lähestyessä viisastuvat ihmiset. Piru niitä neuvoo ja näyttää temppelin harjalta kaiken maailman prameuden.”
Mutta juuri silloin leimahti tulipallo taivaalla ja kaarsi pohjoisesta hamaan etelään.
- Yhyh! Kovinpa ne nyt tähdet tiheään sieltä taivaalta… eihän nuo ennen niin!
Jos Martti olisi ollut tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan jäsen, olisi hän tiennyt että äsken leimahtanut kirkas tulipallo oli niin sanottu bolidi ja että tuo pakkasillan näytös taivaalla oli jokavuotinen kvadrantidien tähdenlentoparven maksimi, joka sinä talvena osui juuri tammikuun 4. päivän kohdalle. Mutta ei ollut Martti Ursan jäsen, eikä hänelle tullut Tähdet ja avaruus-lehti.
Kovin Martti maailmanloppua pelkäsi, eikä hän muuta pelännytkään. Mutta maailmanloppu tulee niin kuin varas yöllä. Vaan ei se nyt vielä tule, kun on varuillaan ja sitä ajattelee. Silloin se tulee, kun sitä ei ollenkaan muistakaan. Pitäisi ajatella ihmisen aina, pitää Herra mielessään ja häntä rukoilla ja avukseen huutaa.
Nyt lähti Mini menemään alas kotiharjua, josta tie laskeutui melko suorana kohti kotitilaa. Se oli niin synkkää ja tuuheaa kuusikkoa, ettei taivasta näkynyt. Sieltä täältä oksien välitse vain joku tähtönen tuikahti. Oli runsasluminen talvi ja puut ja pensaat melkein kun torkkuivat, latvat painuksissa lumen paljouden alla. Martti ajoi melkein kuin katoksessa. Haukotuttamaan häntä rupesi vähitellen tuo korven äänetön hiljaisuus ja moottorin yksitoikkoinen jurina. Raskailta alkoivat tuntua silmäluomet. Auto ja matkanteko haihtuivat mielestä pois ja koko maailma haihtui… kaikki ihmeet ja taivaalta tipahtelevat tähdet. Pää oli vaipunut sivuikkunan suljettua puoliskoa vasten ja Martti nukkui.
Hän näki unta. Oli olevinaan seurakunnan kappelilla ovimiesvuorossa. Martti seisoi vahtimassa kirkon sisääntuloväylällä. Vanhinten koorumin johtaja oli käskenyt hänen siinä seisomaan ja antanut käteen kaksi viiriä, punaisen ja valkoisen ja sanonut: ”Kun näet piispan auton tulevan takapihan ajoväylää, niin näytä silloin punaista viiriä, jos huoltomies on traktorilla lumitöissä parkkipaikalla, mutta jos saat pyydettyä huoltomiestä poistumaan pihalta, niin näytä valkoista, että piispa saa saman tien ajaa pihaan…”
Niin oli kooruminjohtaja sanonut ja vakuuttanut moneen kertaan ja mennyt itse piiloon nurkan taakse. Sieltä oli sitten kurkistellut. Martti seisoi ja katseli viirejä ja antoi tuulen niitä heilutella. Mutta yhtäkkiä hän kuuli kirkonkellojen soivan. Ne olivat tosin naapurikirkon kellot, jotka soivat usein samaan aikaan heidän oman kirkkonsa jumalanpalveluksen alkamisaikoihin. Kellot soivat, vaikka oli keskellä viikkoa eikä pyhä ja kun hän katsoi rakennuksen taakse, niin piispan auto tuli sieltä melkein kaasu pohjassa. Mutta rakennuksen kulmalla auto seisahtui ja kuljettaja huiskutti kädellään ja huusi sivuikkunasta: ”Tulenko vaiko en?”
Mutta Martti ei muistanut, että oliko hän jo ajanut huoltomiehen traktoreineen pois parkkipaikalta ja hänelle tuli hätä ja pelko kooruminjohtajan takia ja hän rupesi huiskuttamaan kumpaakin viiriä, ensin punaista ja sitten valkoista ja lopulta kumpaakin yhtä aikaa. Auto kaasutti nurkalta kovaa vauhtia liikkeelle, eikä kuljettaja saanut sitä hallintaansa, vaan auto kolahti roskasäiliöihin ja kuljettaja lensi ovesta nenälleen pihan asfaltille. Silloin hyökkäsi kooruminjohtaja nurkan takaa ja sivalsi Marttia toiselle korvalliselle.
Martin auto oli saanut itsekseen liukua alamäkeen lumisessa tieurassa ja mitä lähemmäs kotitaloa se tuli sitä kovemmaksi kiihtyi vauhti. Kun korpitie loppui ja pihaniitty aukesi eteen, niin auto oli jo miltei täydessä vauhdissa, minkä nyt kakkosvaihteella kulki. Mutta portilla se urien pakottamana kääntyi kuin kääntyikin kohti pihamaata, moottori huusi ja auto oikaisi miltei täyttä vauhtia pihaan. Mutta mitäs se ymmärsi nurkkia väistää? Minin kromattu etupuskuri pamahti autotallin nurkkaan, niin että puskuri irtosi toisesta päästään ja lommoutui ja nurkkalaudasta irtosi sälö. Martin pää retkahti ensin toiseen ikkunapieleen, sitten toiseen ja kun hän heräsi, hän tunsi että häntä oli lyöty kummallekin korvalliselle.
Törmäyksen voimasta Mini poukahti vielä talon eteen. Liisi seisoi ovella taskulamppu kädessä ja katseli kummastellen miehensä kotiintuloa.
- Soo, soo!
Martti tähyili pimeyteen ja näki jonkun seisovan ovella ja heiluttavan jotakin punaista päänsä päällä. Sehän oli Liisin vanhanmallinen taskulamppu, johon sai käännettyä heijastimen eteen vihreän tai punaisen muovin.
- Että minä, mitenkä… meinasinhan minä… vaan kun minä…
- Mitä sinä horiset?
- Kuka se siinä punaista heiluttaa…? Älä heiluta, akka, punaista, että pääsee tulemaan!
- Häh? Että pääsee tulemaan? Kuka ei pääse tulemaan?
- Ei pääse piispan auto.
- Piispan auto? Se torkkuu vielä… Kuuletko, sinä nukut ja annat autosi törmätä autotallin nurkkaan!
- Eihän se ollut minun syyni…
- Mikä ei ollut sinun syysi?
- Ei mikään. Itsestäänhän se roskasäiliö…
Liisi meni ja nykäisi Marttia käsipuolesta ja piti taskulamppua hänen silmiensä edessä.
- Ukko hoi! Yhäkö sinä horiset? Nukutko sinä vielä vai oletko humalassa?
- Enkä nuku… kah, mitä sinä?
- No, nukuit kai äsken, kun ajoit autosi autotallin nurkkaan.
- Älä valehtele! Eikö sitä nukkumattakin?
- Ja missä on hattusi?
- Päässähän se… ja Martti kopaisi päätään, mutta päässä se ei ollut.
- Tässähän tuo on auton penkillä. Panehan päähäsi, ettes palellu. Jos olisi tielle pudonnut… On siinä mies, kun nukkuu rattiin niin, ettei tiedä tästä maailmasta!
- Pidä sinä suusi kiinni. En minä ole nukkunut… Tiedänhän minä paremmin itse.
Nyt piti Liisin ihan väkisinkin nauraa tuolle. Niin kuin se ei muka olisi nukkunut, koska tuskin vieläkään oli oikein valveilla.
- Johan minä mäen päältä asti kuulin kuorsauksesi.
- Kuka lie kuorsannut. Minä en oo…
- Hyvä isä! Kukas siellä, jos et sinä?
- Itte oot kuorsannut.
- Vai minä? Jopa nyt, kun tulin navetasta lypsyltä juuri…
Mutta Martti oli saanut irrotettua peräkärrin autosta ja rupesi ajamaan sitä talliinsa. Liisi jäi taskulamppu kädessä peräkärriä penkomaan. Olipahan jättänyt osan vehnänjyvistä yhteen säkkiin. Eikö hän jo lähtiessä ollut sille sanonut, ettei toista säkkiä tarvinnut laittaa täyteen? Kun oli piispa tilannut vain viisikymmentä kiloa jyviä. Mutta sen vaan piti laittaa täydet säkit. Ei sanonut vajaita säkkejä ilkeävänsä selässään verkkokellarille kantaa. Tietäähän sen, tahtoo muka voimiaan näyttää. Olipahan etupuskuri taipunut keulalta ja irronnut, kun nurkkaan ajoi. Ja entäs moottoripeitto? Tuossa repalehtaa… Mitä! Ja nyt näki Liisi jotain sellaista, että eipä kiitetty. Hän huusi Martille, joka hääri autotallilla:
- Hyvä isä! Martti hoi! Kun on minun tilkkupeittojen tilkut vielä täällä peräkärrin pohjalla… Jotka piti piispan rouvalle viedä! Kuuletko sinä, senkin köntys! Minkä tähden et ole antanutkaan niitä piispan rouvalle?
Martti oli ruvennut taas öljyä kaatamaan lisää auton moottoriin ja tuli nyt noutamaan jyväpussia peräkärristä.
- Minkä tähden et ole antanut neuletöitäni piispan rouvalle?
- Olenpahan…
- Vai olet? Tuollahan nuo ovat koskemattomina moottoripeitteen alla. Et ole koskenutkaan. Siin on, heh! sanoi Liisi ja heitti nyytin vihaisesti takaisin peräkärriin.
- En muistanut.
- Et muistanut! Sanoinhan minä, ettes muista… Olisit ottanut minut mukaan, niin olisin muistanut. Siinä ne nyt ovat ja mitähän piispan rouva sanoo?
- Olisikohan niillä ollut kiire?
- Totta kai niillä on kiire, kun minä ne kerran laitoin.
- Mikä lie tällä kertaa ollut, onhan tuota ennen muistanut. Olin minä piispan rouvan puheillakin, mutta miten lie siinä lähtiessä haihtunut mielestä.
- Haihtunut mielestä! Mitä sinä sillä jyväpussilla?
- Tyhjennän sen…
- Se kulkee vielä torkuksissa tuo mies.
Martti meni takaisin autotalliin. Liisi otti neulenyytin ja ostoskassit peräkärristä ja meni sisälle. Autotallissa Martti tarkasteli autonsa keulaa ja näki, että etupuskurin kannake oli katkennut. Vähän ajan päästä hän tuli ulos tallista ja veti peräkärrin aisasta tallin seinustalle ja keikautti siihen kumolleen. Mutta ihan kuin vahingossa tuli hän sitä siihen asetellessaan ajatelleeksi, että ei kai se nyt siitä minnekään pyöri. Mutta sitten hän huomasi, että se oli aivan järjetön ajatus, eikä hän ymmärtänyt miten se oli hänen päähänsä tullut. Hän oli jo sisälle menemäisillään, kun hän raapaisi korvallistaan ja meni sen nurkan luo, johon hänen autonsa oli ajanut. Olipahan siihen sälö haljennut. Martti repäisi sen kokonaan irti ja pisti seinänrakoon. Ja sitten hän meni sisälle.
Liisi oli siivilöimässä maitoa astioihin pöydän kulmalla. Kissa kierteli häntä ja naukaisi aina välillä. Martti riisui ulkovaatteet yltään ja istui sitten penkille pää käsiensä varassa. Liisi vilkaisi häneen silloin tällöin siivilänsä ylitse ja ajatteli, että mikähän sillä nyt on, mutta ei kuitenkaan sitä kysynyt. Olisikohan ryypännyt ja nyt olisi kohmelossa? Ei hän sitä äsken kuitenkaan hengityksestä haistanut. Tokko lie juonut. Missäpä tuo olisi ennättänytkään, kun tänä aamuna lähti? Kissa hiipi Martin luo ja hieroi hiljaa naukuen kylkiään miehen saappaisiin. Mutta Martti ei ollut kissaa näkevinään. Jokin sillä on, koska ei hyväile kissaakaan, ajatteli Liisi.
- Mene saunaan, sanoi Liisi Martille, kun viimeistä kertaa laski maitoa siivilän läpi astiaan.
Martti haroi tukkaansa ja alkoi riisua saunaa varten. Ei puhunut mitään, eikä Liisikään puhunut. Pujahti ovesta pihalle ja vähän ajan päästä meni Liisi perästä. Ensin hän kuitenkin kaatoi kissan kuppiin maitoa ja asetti sen pankon eteen lattialle. Taskulamppuun hän vaihtoi myös uudet paristot ja sytytti sen lähtiessään. Eikä tupaan jäänyt muita kuin kissa maitoansa latkimaan. Kissa latki lämmintä maitoa siististi ja äänettömästi. Välillä vain sen hännänpää salaperäisesti liikahti. Mutta kun se oli maitonsa latkinut, kuppinsa nuollut ja kielensä liponut, läksi se kuljeskelemaan ympäri tupaa. Kulki äänettömin askelin pankolta pöydän luo, hiipi siitä eteisen ovelle, kiersi takaisin pankon juurelle ja siristi pimeässä vihreitä silmiään ja naukaisi hiljaa. Meni taas pöydän päähän, hyppäsi penkille ja haisteli maitoastioita, mutta laskeutui takaisin lattialle. Pankon luona naukaisi surkeasti, melkein kuin itseään säälien ja hyppäsi pankolle. Siinä se ojenteli kaulaansa pitemmäksi, pitemmäksi, kävi itse yhä matalammaksi ja asettui uunin päälle. Pian pehmeä kehräys alkoi kuulua uuninpankolta.
Saunassa eivät Martti ja Liisi paljon mitään puhuneet. Martti oli jo lauteilla, kun Liisi tuli. Liisi hautoi vastan ja ojensi sen Martille.
- Heh, tuosson vasta! sanoi hän.
- Heitänkö lisää löylyä? kysyi hän vähän ajan päästä.
- Lyö häntä vielä, sanoi Martti.
Liisi heitti taukoamatta vettä kiukaan kuumille kiville.
- Vieläkö?
Kun Martti ei mitään vastannut, niin Liisi löi vielä.
- Älä enää… huh! Älä enää… huhhuh! Enää! sanoi jo Martti ja valeli päätään.
- Vähänpä se nyt…, sanoi Liisi, mutta ajatteli itsekseen, että paljonpa sen nahka nyt sietikin.
Eivät Liisi ja Martti vielä iltapalaa syödessäänkään jutelleet. Martti söi leipää ja jugurttia, mutta unohti usein lusikkansa jälkiruokakuppiin, eikä muistanut uutta palasta suuhunsa laittaa, kun oli entisen nielaissut. Liisi häneltä aina silloin tällöin kysyi:
- Minkä tähden sinä et syö?
- Syönhän minä, vastasi Martti pikaisesti ja söi.
Olisi Liisin tehnyt mieli härnätä Marttia siitä nukkumisesta, mutta sitten hän ajatteli, että härnäänpä huomenna, eikä härnännyt.
Syönnin perästä Martin mieli oli vähän keveämpi. Kovin raskas se oli ennen syöntiä ollutkin, saunassakin vielä. Jo hän meinasi mainita Liisille jotakin raitiotiestä. Ei hän kuitenkaan mitään maininnut. Ehkei se sitä kuitenkaan uskoisi ja sanoisi unennäöksi tai miksi muuksi tahansa. Ainahan se sanoja löytää…
Ruokaa pois pöydältä korjatessaan sanoi Liisi saaneensa jäniksen.
- Eipähän ole malttanut olla käymättä pyyntireissulla, ajatteli Martti, mutta ei virkkanut muuta, paitsi kysyi: - Mistä päin sen sait?
- Aidan nurkalta ammuin. Siis paloniityn puolimmaisen aidan nurkalta. Ei metsän puolimmaiselta.
- Ei sillä suunnalla kyllä viime aikoina ole jäniksenpolkuja näkynyt, muisteli Martti.
- Olipahan tuolla, koska jäniksen sain, sanoi Liisi ja kehaisi vielä, että se oli hänen onnensa, että ne jäljet oli nähnyt. - Eikä siellä mitään polkua ollutkaan, muuta kuin yhdet jäljet vain. Ihan suoraan metsäsaarekkeesta niityn poikki, eikä vanhaa polkua mitään.
Ei Martin enää tehnyt mieli mitään puhua, kun kuuli että oli jänis suoraan käynyt tähtäimeen. Ei se hyvää merkinnyt sellainen. Suurten sotien ja vainojen edellä sellaista tapahtuu. Että tähdet tippuvat taivaalta ja jänikset juoksevat suoraan kiikaritähtäimeen. Asioiden oikein ollen ne eivät juokse. Ei sitä jänistä olisi kuitenkaan pitänyt kotiin kantaa. Sinne olisi pitänyt jättää. Tottapahan olisi se sen siitä korjannut, joka oli sen sinne ajanutkin.
Sama kai se oli, joka sähkövaunut laittoi kiskoille kulkemaan ja niillä ajoi. Siis se toinen mies, ei se oikea, joka on maailmankin luonut.
- Mikä sinulla on, Martti, kun et sinä nuku? murahti Liisi unisena ja veti peitettä puoleensa.
- Nukunhan minä, sanoi Martti.
- Etpähän nuku. Kun olet koko yön siinä ähkinyt ja sinne tänne heittelehtinyt.
- Mikä lie valvottaa… Lienenkö oikein tervekään?
- Mikäs sinulla… ei mikään. Ei ole kumma, jos ei nukuta, kun tullessasi jo nukuit auton ratissa.
- Enhän minä, kuin vasta kotimäessä…
- On sitä siinäkin. Mutta olehan nyt vaiti ja nuku pois.
Liisiä nukutti kovin ja hän veti taas peitteen korvilleen ja nukahti. Martti mutisi:
- Jos tietäisit, niin ei sinuakaan nukuttaisi.
Mutta sitten hän kohta itsekin nukkui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti