VII

Martti ja Liisi eivät oikein tienneet, kuinka olivat raitiovaunuun joutuneet. Liisi ei varsinkaan tiennyt.

Ja nyt sitä oltiin siinä!

Ja nyt se lähti liikkeelle, kelloaan kilisyttäen. Koko huone. Ovet ja ikkunat ja lattia. Herra isä, kunhan ei hajoaisi!

Mutta heti nousi yksi ongelma – matkan maksaminen. Maksulaite keskikäytävän vieressä ei hyväksynytkään kolikoita. Martti meni hädissään tarjoamaan maksua kuljettajalle. Tämä tokaisi:

- Raitiovaunussa kuljettaja keskittyy vain ajamiseen, ja lisäsi: - Teillä täytyy olla maksukortti ja siihen etukäteen ladattuna arvoa, vaikkapa R-kioskista.

Siinä sitä oltiin! Villekään ei ollut valottanut asiaa. Ehkäpä hän oli olettanut heillä olevan maksukortit. Vanhastaan Martti tiesi, että busseissa kävi maksaminen kuljettajalle.

Siihen oli nyt jouduttu ja siinä sitä nyt mentiin. Liisi istui penkillä ja piteli tiukasti kiinni.

Niin yhtäkkiä oli lähtö tullut, ettei tiennyt mitään, ennen kuin se jo tuli. Pysäkkikatoksella seisovat ihmiset olivat huudahtaneet: ”Tuolta se tule! Tuolta se tulee!” Ja sieltä se oli tullutkin aukeata pitkin, puhaltautunut vain lievästi vinkuen seisokkisiltansa syrjään. Sydänalasta oli Liisiä vihlaissut ja hän oli aivan selälleen hoipertua. Ja se oli tuonut tullessaan huoneita, jotka kulkivat pyörien päällä ja joissa oli lasit ja jotka olivat toisissaan kiinni ja itse se kiilsi punaiselle ja välkkyi uutuuttaan, niin että silmiä huikaisi. Ihmisiä oli sieltä pölähtänyt pysäkinsilta täyteen.

Vaan silloin oli Ville tullut ostoskeskuksen ovesta melkein juoksujalassa, ottanut käsipuolesta kiinni ja työntänyt sisään. Itse oli sitten sitä tietään mennyt ja heittänyt heidät siihen.

Ja sitten se oli alkanut liikkua. Siinä he nyt olivat ja nyt se jo kohta kulki täyttä vauhtia.

Tule, Martti, istumaan, ettet putoa. Onhan tässä sijaa, minun vieressäni! sanoi Liisi vapisevalla äänellä ja puristautui yhä lujemmin penkin laitaan kiinni.

- Eihän tästä minnekä pudonne, sanoi Martti, mutta siirtyi kuitenkin penkille istumaan ja tarttui metalliseen tukitankoon kiinni.

Yhä kiihtyi kulku, metsät ja maat vilisivät silmissä, kun ikkunasta ulos katsoi.

Martti ja Liisi istuivat vastakkain, tuijottivat toisiinsa ja pitelivät kiinni. Heistä kummastakin tuntui, kuin he istuisivat pillastuneen henkilöauton penkeillä, joka ohjaamattomana alamäkeen poukkoili. Kerran oli Liisi koskea laskenut, mutta ei se niin hirveätä ollut kuin tämä. Ei Liisi uskaltanut ulos ikkunasta katsoa, Martti uskalsi vain välistä vilkaista.

Mutta koettivat Martti ja Liisi kuitenkin olla niin, ettei toinen saattaisi sanoa toisen pelänneen.

- Eihän meillä tässä mikä hätänä ole, koetti Liisi vakuutella Martille

- Mikäpä tässä lie meillä sen kummempi kuin muillakaan.

- Onko täällä muitakin?

Liisi istui selin muuhun vaunuun, eikä nähnyt muita kuin Martin.

- Näkyyhän tuolla olevan.

Liisi vähän rauhoittui, kun oli muitakin.

- Onko monta?

- Etkö sinä voi itse katsoa? Etkö uskalla päätäsi kääntää?

Liisi uskalsi. Heitti kätensä irti ja kääntyi katsomaan. Taisihan siinä sentään pitelemättäkin pysyä.

- Mikähän mies se on tuo tuossa?

- Missä?

- Tuo tuossa, jolla on parta. Joka meihin nyt katsoo.

- Oletko osoittelematta! En minä tiedä.

- Ei sinun, Martti, tarvitse käsilläsi siitä penkin laidasta kiinni pitää. Pysyyhän tässä ilmankin.

- En minä sen tähden pidäkään.

- Minkäs tähden?

- En minkään tähden.

Martti piti vielä vähän aikaa kiinni. Ei tahtonut heti kohta lakata pitämästä, ettei Liisi olisi luullut, että hän sen tähden piti, kun pelkäsi muuten putoavansa.

Martti ja Liisi alkoivat katsella vaunua, sen seiniä, kattoa ja penkkejä ja tarkemmin ikkunasta ulos.

Kiivasta oli yhä menon kyyti. Metsä ei kuin vilahteli jäljelle jääden. Huiskahtaen lensivät ohitse ajolankojen kannatinpylväät, toinen tosiensa perästä ja kun pelto tai niitty tai järvi kohdalle sattui, ei ennättänyt kunnolla katsastaa, niin ne olivat jo ohi menneet.

- Ei sille hävyttömälle näy paraskaan auto piisaavan, ainakin näin kaupunkinopeuksilla, ajatteli Martti. Mutta mikä kumma tätä vetää? Pikkuisen vaan vinkuu… Sitä ei Martti jaksanut ymmärtää.

Martti siirtyi likemmäksi ikkunaa. Tuosta näkisi paremmin, jos päänsä pistäisi ulos. Voisi katsoa edelle, että mikä tätä masiinaa oikein vetää. Vaan eivät raitiovaunun ikkunat olleet avattavia, totesi hän pian.

Eikä Martti voinut siis pistää päätään ulos. Koetti hän kuitenkin syrjittäin tirkistellä ikkunasta. Martti löi poskensa ikkunan pieleen ja hattu oli pudota päästä.

- Ei siitä näe mitään. Menee liian kiivaasti, että näkisi.

- Nyt sen näit! Olit pudottaa lakkisi, sanoi Liisi.

Mutta Martti ei siihen virkkanut mitään. Istui vain hiljaa paikoillaan.

Silloin pujahti yhtäkkiä toisesta penkistä parrakas mies Martin ja Liisin penkkivälikköön ja katseli heitä vuorotellen silmiin kumpaakin ja pyöritteli naurua silmissään ja suupielisään, mutta ei kuitenkaan vielä ääneen nauranut.

Ei se ollut Liisin mielestä oikein täyspäisen näköinen. Parta viuhotti niin kummallisesti suupielissä ja päällään sillä oli iso takinreuhka, jossa oli laajat taskut. Yhden taskun revenneessä nurkassa könötti puteli selkäkenossa.

Sanaakaan sanomatta rupesi mies hihittelemään siinä ja tirkistelemään vuoroin kumpaakin.

Mutta eivät Martti ja Liisi olleet häntä ensin näkevinään.

- Minnekäs isäntä ja emäntä menevät? kysyi hän vähän ajan kuluttua.

”Isännästä” ja ”emännästä” leppyivät Martti ja Liisi häntä katsomaan.

- Ei me olla isäntiä ja emäntiä.

- Vai ette ole… kik! kik! kik! Kyllä minä tunnen, kuka on isäntä ja emäntä!

- Vai tunnette! - Tässä tuota vain nyt mennään.

- Vai tässä vain mennään… vai tässä vain mennään… kik! kik! kakkak! Kuk!… Vai tässä vain mennään… Taitaa olla lysti mennä!

- Teillä taitaa olla vielä lystimpi, sanoi Liisi.

Mies iski Martille silmää ja nykäisi häntä kyynärpäällään.

- Vai lystimpi, vai lystimpi?...kik!...ki! ki – ki kik! - Emäntä meinaa, että minulla on lystimpi. Mitäs isäntä meinaa?

Liisiäkin jo nauratti vähän tuon miehen soma nauru. Mies huomasi sen ja nauroi yhä hartaammin. Sitten veti pullon taskustaan.

- Tietääkös emäntä, mitä tässä on isännälle?… kik! kak! kak – kek – kuk – kuk!

Mies puhui Liisille ja iski silmää Martille.

- Mistäs se toki tiedettäisiin. Eihän sitä kenestäkään toki näe, mitä sen putelissa on.

- Vai ei näe, vai ei näe! Emäntä pistelee, ettei minusta näe. Ryypätään isäntä, niin emäntä näkee.

Martti ei koskenut tarjottuun pulloon.

- Eikö isäntä tohdi emännältään ryypätä? Mutta nyt Martti ryyppäsi, ryyppäsi vähän.

- Ei tohdi isäntä ryypätä aikamiehen ryyppyä.

Martti ryyppäsi pitemmän ryypyn. Ryypätessään katseli kuitenkin pitkin putelin kuvetta Liisiin. Liisi näytti vähän loukkaantuneelta, mutta ei kuitenkaan niin paljon, kuin Martti olisi luullut.

- Mistäs kaukaa ollaan? kysyi nyt Martti vieraalta.

- Milloin mistäkin (vieras ryyppäsi parhaillaan) – Milloin mistäkin!

- Niitä kaiken maailman miehiä.

- No, niitä kaiken maailman miehiä – kik – kik! kik – kik kik!

- Minnekäs on matka?

Minne milloinkin… minne milloinkin, saattaahan sitä kesällä vaikka minne.

- Taidatte olla käsityöläinen?

- Käsityöläinen olen ja kesällä kulen… kik – kik – kakkak – kek!… ryypätään…

- Vieläkö tuota ryyppäisi? Martti ryyppäsi, mutta ei uskaltanut katsoa Liisiin.

- Suutarin vai räätälin harjoittelija?

- Kellosepän… Eikö olisi isännällä kelloa, niin korjattaisiin?

Sitä ei ollut Martti kuulevinaan. Katseli ulos ikkunasta ja sanoi menevän kiivakasti. Martin silmissä näyttikin, että vauhti yhä lisääntyi.

- Menee niin kiivakasti, että korvissa suhisee.

- Kik – kik – kik! nauroi kisälli. - Korvissa suhisee! No eikö vielä?

- Elä juo, Martti, enää! sanoi Liisi ankarasti.

- Tämän kiivakan kulun kunniaksi! sanoi kisälli.

- Kiivakan… ku – ulun… kunnia – aksi… ja joka sanan väliin Martti ryyppäsi ryypyn.

- Heiluvee!… heiluvee! Nyt sitä mennään!

Martti oli nousut seisomaan ja hänen hattunsa oli jäänyt kallelleen.

- Istu Martti, kuuletko sinä. Voi tuota jumalatonta!… humalassahan sinä…!

- Ole vaiti, Liisi! En minä ole humalassa. Antaa sen mennä vain! Joko se seisahtuu?

Itse asiassahan raitiovaunu oli pysähdellyt jo useilla pysäkeillä siihen mennessä.

- Nyt se seisahtuu. Nyt pitää nousta pois. Ollaan Kalevassa. Meidän on määrä jäädä tähän! Ollaan menossa kirkkoon.

- Isäntä lähtee vielä eteenpäin yhden välin!

- Suusi kiinni sinä, senkin rentale! Sinähän sen juotit… Tule pois, Martti, näetkö, kun kaikki muut jo laittautuvat!

- Eikö ajeta vielä yhtä väliä, kun ollaan kerta liikkeellä. Onhan tässä päivää!

- Ei nyt enää!

- Ajetaan pois! - huih!

- Voi, hyvä isä!

Ja raitiovaunu lähti taas liikkeelle, kiihtyi kiihtymistään ja kiiti kohta taas täyttä vauhtia.

Liisi istui ja voivotteli vuoroin, vuoroin sadatteli Marttia ja kisälliä.

Mutta kisälli kikatteli, kakatteli ja kukatteli ja Martti riemuitsi kulun kiivaudesta. Ei ollut kisälli vielä ennen mielestään niin hupaista miestä tavannut.

- Hih! hih! hih! Tulkoonpas nyt kaupungin liikennelaitoksen bussi kilpaan! Hih! hih! hih! Nyt sitä täysillä lasketaan! Liisi hoi, eikö tämä ole lystiä?

- Voi hyvä isä…!

- Ei pidä emännän olla millänsäkään. Antaa isännän vain ajaa lystiä!

- Suus kiinni sinä, senkin rentale, roisto! Voi, voi, voi!

- Elä voivottele, Liisi, elä voivottele, kun sinua valtion veturi vetää!

- Oletko vaiti, Martti. Kaikki ihmiset katselevat sinua!

- Katsokoot, katsokoot! Lempo soikoon!

- Ja nauravat sinulle.

- Nauravatko?

- Istu ja ole hihkumatta…

Martti istuutui ja painoi kasvonsa käsiinsä. Lipuntarkastaja tuli tarkastamaan matkalippua.

- Ei meillä ole lippuja… selitti Liisi, Martista ei ollut selittäjäksi. - Meillä on tässä rahat varattuna lippuihin, käykö? Tuo lippumasina ei kuulemma hyväksy kolikoita, vaan pitäisi olla matkakortti. Ei meillä ole ja kuljettajakaan ei myy lippuja niin kuin liikennelaitoksen Nysseissä. Me ei tiedetty.

- Jaahas! Vai niin! Nyt on myöhäistä maksaa, kun on tarkistus. Teillä kummallakaan ei siis ole lippua? Se tekee sitten kahdeksankymmentä euroa mieheen eli yhteensä satakuusikymmentä.

- Ohhoh! Ohhoh! pöyristeli Liisi. - Miten se on niin paljon?

- Tulipa kallis reissu isännälle ja emännälle, virnuili kisälli.

- Meidän piti jäädä kyydistä jo Kalevan pysäkillä, mutta kun en saanut tätä miestä…

- Onko se juovuksissa?

- Ei se ole, se ei ole kai ollut ennen milloinkaan, eikä se ole nytkään, muuten lie tullut kipeäksi. Eikö tuo lie tämä jumalaton vauhti mennyt päähän… kun se ei lähtenyt paikaltaan.

- Vauhti päähän – kik – kik – kik – Sai halvauksen!

- Vai halvauksen? - Eipähän… vieläkö se tuo häpeämätön sika…?

- Ei saa haukkua ihmisiä!

- Enhän minä, enhän minä… vaan sehän sitä juotti, eikä jättänyt rauhaan. Voi hyvä isä!

- Tarkastusmaksut teidän kuitenkin täytyy maksaa. Antakaapa henkilötodistuksenne, niin minä kirjoitan teille maksulaput.

- Eikö se piisaisi yksi tarkastusmaksu? Kun me ollaan samaa porukkaa. Kas, tässä on minun ajokortti.

- Minä kirjoitan kummallekin tarkastusmaksun… sääntöjen mukaan mennään.

- Tuon maksettavahan se oikeastaan olisi, viittasi Liisi kisälliin. - Hän se narrasi Martin juomaan… anna, Martti kukkarosi… kuuletko sinä?

Mutta ei Martti kuullut… hän jo käsiensä varassa nukkui. Liisi löysi kuitenkin kukkaron ja sieltä ajokortin.

- Voi hyvänen aika! Kaikkeen sitä on jouduttu onnettomuuteen!

Mutta silloin raitiovaunu seisahtui uudelleen. Liisi sai maksulaput ja hän kuljetti lipuntarkastajan ja kisällin avulla Martin vaunusta ulos. Kisälli kikatteli, kukatteli! Liisi itse voivotteli ja lipuntarkastaja noitui.

- Älkää edes, hyvä herra, noituko. Eihän se ole aina semmoinen. Miten lie nyt sattunut. Se raukka kun ei moneen vuoteen, niin mitäs se sietäisi, rukoili Liisi lipuntarkastajaa.

Mutta kun lipuntarkastaja oli heidät heittänyt ja noussut raitiovaunuun ja raitiovaunu taas lähtenyt liikkeelle, niin retuutti Liisi Martin vähän syrjään rakennusten suojaan ja siellä heläytti hän häntä korvalliselle, niin että pääsi häneltä itseltäänkin itku.

Siitä Martti sen verran tointui, että osasi kysyä:

- Mikä se oli? Ja sitten: - Missä me ollaan?

- Missä tuota liene ollaankaan… Ei tuo ole oman maan näköistäkään… Mitä maailmaa liekään?

Ja Liisi pillahti uudestaan itkuun.

Maa olikin aivan oudon näköistä Matinlahden ja Hervannan seutuihin verrattuna. Yhtä taloa talon vieressä – korkeita taloja.

- Minä nukkuisin… Osaatko sinä sanoa, missä minä nukkuisin? sopersi Martti.

- Minnekäpä minä sinut nyt nukkumaan? Nuku siinä, missä olet. Tuoss on betonikoroke pääsi alle. Painaudu siihen maate.

Martti painautui asfaltille talon vierustalle ja nukkui heti kohta.

Liisi istuutui vähän matkaa siitä jalkakäytävän reunakiveykselle.

Nyt vasta tämä rupesi Liisistä oikein surkealta tuntumaan.

- Voi hyvänen aika, kun tuonne lähdettiinkään!

Jo hän oli sitä kauan ajatellut, jo aivan omasta pihasta lähdettyä, kun Martti rupesi jättämään. Ja sitten pitkin matkaa… kuumassa helteessä ja kun piti kirkon sivu ajaa, eikä päästy kirkkoon. Siitä se nyt rangaistukseksi kaikki tämä onnettomuus ja eipä syyttä ollutkaan. Ja siinä kummassa kulun humakassa, johan hän siinä ajatteli. Ja kun Martti vielä rupesi juomaan, niin jo hän ajatteli, ettei tästä kuuna kullaisna päivänä hyvää loppua tule. Siinä se nyt retkottaa! Kunhan edes selviäisi, että pääsisi lähtemään. Ja minnekä sitä sitten lähtee? Osaako edes kotiinsakaan? Voi hyvä isä!