IV

Martti oli laittanut Liisin taipaleelle päivän hämärissä. Kääntänyt auton valmiiksi, löräyttänyt bensiiniä tankkiin ja tarkastanut öljyn määrän. Penkin hän oli säätänyt sopivaksi ja auttanut Liisin ohjauspyörän taakse. Morris Mini oli käynnistynyt ja nytkähtänyt liikkeelle. Martti oli jäänyt ajouralle seisomaan ja katsellut, kädet kupeella riippuen, auton menoa puoliväliin peltoa. Mutta silloin oli Liisi yhtäkkiä huiviensa sisältä huutanut: - Taivaan vallat! Martti oli kysynyt: - Mikä hätänä? Siihen oli taas Liisi vastaan huutanut: - Kun nyytti jäi… se missä on ne peitonpalat… se on sisällä ikkunapenkillä. Martti oli käynyt nyytin ottamassa ikkunapenkiltä, vienyt sen Liisille ja sitten oli Liisi lähtenyt ajamaan ja kadonnut aamun hämärään.

Mutta Martti oli mennyt takaisin sisälle, pannut maata ja nukkunut pitkälle puolille päivin.

Sitten hän oli siitä kuitenkin noussut, venytellyt, haukotellut, katsellut ikkunasta pihalle ja pannut uudelleen maata.

Nousi kuitenkin siitä syömään. Söi aika tavalla, vaikka verkalleen – mihinkäpä häntä nyt hyvin kiirekään – söi varsinkin voita paljon ja ryyppäsi tuopista piimää, johon oli puoleksi – enemmän kuin puoleksi – pannut maitoa sekaan.

Lähti sitten syötyään navetassa käymään. Katsottavahan se oli lehmäkin, oliko syömistä. Siinä se ynisikin parressaan Marttia vastaan ja häkki oli tyhjä. Martti heitti heiniä eteen, mutta ei viitsinyt ruveta juottamaan. Laittakoon Liisi juomisen kun tulee.

Ei Liisiä kuitenkaan näkynyt sinä päivänä tulevaksi ja Martin täytyi juottaa lehmä ja itse lypsää se.

Lehmän lypsettyään, iltasen syötyään ja lämmintä maitoa juotuaan Martti hankkiutui vuoluhommaan. Hän vuoli ja koversi puista soppakauhaa. Puukko vain ei tuntunut kovin terävältä. Eikä tahkon pyörittäjääkään nyt ollut. Martti oli näppärä käsistään, tykkäsi puukäsitöistä ja oli näperrellyt monenmoista keittiötarviketta.

Seuraavana aamuna tunsi Martti itsensä kerrassaan maanneelta mieheltä ylös noustessaan. Eilen olikin kovin raukaissut, mikä lie raukaissut, mutta nyt ei enää väsyttänyt ollenkaan. Hän jatkoi vuolemistyötään. Nyt vuoleminen sujui paremmin. Oliko puu pehmentynyt vai puukko, jonka hän oli seinänrakoon tökännyt, tullut siitä terävämmäksi!

Päivän valjetessa alkoi Martti kuulostella Liisiä kotiin tulevaksi. Pistäytyi pihalle ja asettui talon nurkkajuureen seisomaan. Johan sen olisi pitänyt ennättää, jos olisi noustuaan varhain lähtenyt, niin kuin oli ollut puhe.

Mutta ei Liisiä kuulunut ja Martin täytyi lypsää lehmä ja hoitaa muut navettahommat.

Martti mietti, mitä ruveta tekemään, mutta ei ollut mitään semmoista työtä, jota olisi koko päivän viitsinyt tehdä. Ei pilkkeiden hakkuustakaan ollut jokapäiväiseksi työksi.

Martti ajatteli lähteä metsään, jos sattuisi saamaan jäniksen ammuttua. Olihan Liisiäkin onnistanut, kun ei Martti ollut kotona! Kukaties nytkin…

Aamiaisen syötyään – hän oli tuvan liedessä paistanut perunahaudukkaita – teki Martti lähtöä metsään. Otti suksensa alas talon seinustalta ja alkoi sovittaa jalkaa siteeseen. Sukset olivat Liisin jäljiltä, se oli niillä viimeksi hiihtänyt. Siteeseen oli kertynyt kovin jäätä, jota Martin täytyi kotvan aikaa hakata sauvan kärjen piikillä. Toisen suksen kupeestakin oli lähtenyt sälö. Sukset olivat vanhanaikaiset puusukset - ei Martti välittänyt nykyaikaisista lasikuitusuksista eikä mistään vastaavista. Mutta oli se sen näköistä, kuin että olisi Liisi hiihtänyt niin kauan, ettei jää enää lähtenyt sauvan varrella kopistellen, niin olisi nyt sitten edes kantanut sukset sisälle sulamaan, niin kuin kerran oli tehnytkin.

Martti heitti luodikon hihnasta olalle ja hiihti saunan takaa ja pellon poikki valmista latua myöten metsään päin. Pellon nurkkauksessa ei näkynyt jäniksen jälkiä. Ei siellä paljon milloinkaan jänikset liikkuneet, mutta jostainhan se oli aloitettava.

Martti hiihti eteenpäin pellolta metsään. Vähän matkaa metsän sisässä oli aukkopaikka, johon Martti ja Liisi olivat kesällä lehtipuita kaataneet ja taitelleet niistä saunavastoja. Se saattoi vetää jäniksiä puun kuorta järsimään. Erityisesti haapa oli niiden mieleen. Aukkopaikalle tuli kolmet eri jäniksenjäljet, mutta epeleitä ei näkynyt. Martti tarkasteli lähemmin yhtä poluista. Selvästi näkyi, että Liisi oli jäniksen polulle karistellut lunta puusta ohi mennessään. Oksia oli nykinyt. Mitä se Liisikin? Menee vain salaa toisen poissa ollessa ja pilaa toisen pyyntionnen. Oli hän tälle sanonut että jättäisi jäniksenpyynnin hänen huolekseen. Ei jänis suvaitse lunta polullaan. Arkiintuu, kääntyy takaisin ja pysyttelee poissa.

Olipa niin kuin olisi Martti tuntenut äkeyttä mielessään, kun lähti siitä tyhjin toimin hiihtämään. - Mutta eihän pitäisi olla äkäinen. Kun on äkäinen, niin eihän jänis semminkään osu tähtäimeen.

Olisikohan heinäpieleksen luona tuoreita jälkiä? Heinäpieles oli notkossa niityllä. Martti sujutteli suksillaan myötämäessä heinätietä myöten alas niitylle. Hän lähestyi pielestä. Ei vielä tiennyt, oliko mitään merkkejä jäniksistä tai jälkiä. Martin sydän sykähti vähän, kun hän koetti lähestyä pielestä niin hiljaa kuin suinkin. Joko näkyisi merkkejä jäniksistä? Mitäs vielä, ei Martti sitä oikein uskonutkaan. Omaksi huvikseen hän oli lähtenyt hiihtelemään, ei hän saantimielessä ollut jäniksenpyyntiin lähtenyt.

Nyt Martin suksenkärjet jo sujahtivat pieleksen toiselle puolelle ja jo Martin pääkin kurkotti toiselle puolelle. Eihän perh…! Niin no, tiesihän sen… ei mitään. Ei näkynyt jänistä eikä jäniksen jälkeäkään! Polkukin ihan ummessa. Tuuli oli yöllä nietostanut sinne irtolunta ja peittänyt jäljen pitkän matkan päässä pieleksestä, eikä ollut siellä monen päivään jänistä käynytkään. Hapan tunne mielessään Martti laittoi luodikkonsa nojalleen pielestä vasten.

Niityn toisessa laidassa edellissyksyisen ruishalmeen toisella puolella tiheässä näreikössä oli Martilla vielä viimeinen passipaikkansa. Mutta sinne hän ei viitsinyt mennä. Kun ei kerran ollut pieleksen luona, niin ei muuallakaan – se oli varma merkki. Näkyihän, etteivät jänikset olleet liikkuneet.

Mutta ei Martti kuitenkaan vielä kotiinsa kääntynyt. Jospa kävisi katsomassa halmeen nurkkauksessa sitä paikkaa, josta Liisi oli saanut jäniksensä! Ja Martti lähti menemään sitä latua, jonka Liisi oli tehnyt. Se oli vähän lumessa. Martti hiihti metsäsaareketta kohti, joka oli keskellä niittyä ja sitten sen sivuitse. Saarekkeesta läksi vanha jäniksen jälki ja sitä noudatti suksen jälki. Mutta kas kummaa! Tuossahan oli aivan veres jälki. Se tuli saarekkeesta ja vei aivan samaan suuntaan kuin entinenkin jälki!

Martti hiihti yhä kiivaammin aidan nurkkausta kohti, jonne jälki yhä vei. Ei ainakaan etäämpää katsoen siellä näyttänyt mitään olevan. Mutta kun hän tuli lähemmäs, näki hän, että aidan vierellä oli joku lumessa piehtaroinut. Saa nähdä, oliko se jänis? Vaan se on ehkä toisella puolen aidan. Martti ei malttanut hiihtää, vaan hyppäsi suksiltaan ja kahlasi polviaan myöten lumessa aidan nurkkaukseen.

Mutta pahasti Martti pettyi. Jänis siinä oli piehtaroinut vereksessä lumessa, mutta ei sitä itseään näkynyt missään. Ei toisellakaan puolen aitaa.

Martti läksi hiihtämään kotiinsa päin. Hän mietti. Mitä sillä olikaan Liisillä asiaa mennä puista lunta karistelemaan jäniksen poluille. Kummako on, jos jänikset pysyvät poissa. Martti oli pahoillaan, hyvin pahoillaan. Ja eikö ollut syytäkin? Hän olisi tahtonut tietää, kuinka moni metsämies olisi suvainnut akkoja pyyntimailleen! Vai käy akka metsällä!

Martti hiihti peltoa myöten pihaan. Siinä oli vastamäkeä hiukan ja suksi tahtoi vähän väliä lipsua. Perhana! Ja sitten vielä kyliä kulkee! Ompeluksia viemässä, tai mitä neulomuksia ne nyt olivatkaan. Niin kuin niillä olisi semmoinen kiire ollut. Olisi kai piispan rouva kysynyt. Ilmankos se Liisi sen vain syyksi sanoi, kun oli into kuulemaan raitiotiestä jotain! Mitä se sitten siitä paranee, jos kuuleekin, yhtä tyhmä!

Matin jalka taas lipesi, niin että hän oli kaatua nenälleen lumeen. Niin, se raitiotiekin! Liekö tuota koko laitosta? Ihmisten puheita ne vain ovat semmoiset! Valetta, valetta kaikki, että sitä myöten muka vuorokaudessa pääsisi Helsinkiin ja ulkomaille! Mahdotontahan se on. Vai vuorokaudessa? Eiköhän pitäisi taipaleelle jäädä yöksikin, vaikka kuinka olisivat herrat itse ajamassa! Saapas nähdä, mitä ne nyt siellä Liisille puhuvat. Se nyt on tietty, että se uskoo vaikka mitä, se hälläkkä, ja muillekin vielä haastaa.

Martti hiihti juuri saunan taitse pihaan, kun Liisi kurvasi Morriksella talon nurkan takaa.

- Hyvää päivää! Hyvää päivää! Terveisiä piispan rouvalta ja piispalta, käskivät sanoa. Tulepas, hyvä mies, auttamaan, kun olen vaipunut tänne auton penkkiin niin syvälle, etten… Kah, no!

Mutta ei Martti tullut, vaan hän asetteli sukset talon seinää vasten pystyyn.

Liisi selitti Martille:

- Kyllä se moottori sai tilkan öljyä, mutta bensiiniä ei laitettu, kun oli niin lyhyt ajo. Piispa se auttoi, aina niin avulias mies!

- Etkö sinä aio noustakaan? Vai siihenkö sinä aiot iäksi päiväksi juuttua?

- Eihän tuosta pääse. Autahan vähän, Martti.

- Keikautanko Minin syrjälleen?

Martti tarttui lujalla otteella korin kulmiin ja heijasi autoa voimakkaasti

- Herra isä! Elähän toki, Martti! No…! Elä nyt… kyllä minä tästä pääsen.

Pääsi siitä Liisi ylös ja meni sisälle. Martti huolehti autosta ja ajoi sen aluksi talliin.

Vähän ajan päästä ilmestyi Liisi tallin ovelle.

- Laitatko sinä bensiiniä tankkiin...? sepä hyvä… annas kun minä autan.

- Osaan tämän minäkin tehdä.

- No, minä tuon sen öljypänikän sitten.

- Moottori sai jo öljyä, ei tarvii enempää.

- Ei sitä tiedä, jos sinne vielä menisi. Piispa tuntui olevan sitä mieltä, että ajelet vähillä öljyillä.

- Ei sinne määräänsä enempää… etkö sinä saata uskoa, kun minä sanon.

- No elähän nyt… elähän nyt.

Mutta Martti murjotti yhä äänettömänä.

- No, et kysy kuulumisiakaan, Martti. Mitäs, jos minä olisin kuullut paljon uutisia?

- Lie tuota ennättänyt kahteen päivään kuullakin vaikka mitä… kumma kun jo raaskit lähteä, kun et jäänyt vieläkin kuuntelemaan.

Liisi käänsi asian leikiksi:

- Enpä olisi raskinut oikein mielelläni, mutta pitihän viimeinkin, kun pelkäsin, että mitenkä sinä, ukkoparka, tulet täällä ikävältä toimeen. Mutta voi herranen aika, kuinka me eilisen iltaa piispan rouvan kanssa istuttiin ja tarinoitiin! Käveli siinä piispakin olohuoneeseen makuuhuoneesta ja keittiöstä. Tarttuipa välillä puheeseenkin ja puhelikin pitkät tarinat.

Mutta Martti tekeytyi aivan kuulemattomaksi, oli laittelevinaan autoa ja rupesi tallia siivoamaan.

- Ja voi sitä kummaa rakennusta, sitä raitotietä. Siitähän me tarinoitiin, eikä paljon muusta mistään. Jospa tietäisit millainen se on!

Tiesi Martti sen yhtä hyvin kuin Liisikin, mutta ei hän viitsinyt kehua. Oli vain yhä ääneti.

- Etköhän lähtisi jo huomenna ajamaan? Vai joko minun pitää Morris panna taas lähtökuntoon?

Mutta Liisiin eivät nyt Martin pistopuheet pystyneet.

- Ei vielä, vaan kun kesä tulee, niin sitten mennään, eikä siinä auta mikään! Minnekä sitä sitten semmoisella kiireellä mennään?

- Hervannan kirkolle raitiotietä katsomaan!

- Mitä raitiotietä?

- No, hyvä ihme, sitä raitiotietä, joka siellä on!

- Sitä olematonta raitiotietä?

- Olematonta?

- Siinä uskossako sinä vielä elää hökötät, että semmoista toden totta saattaa olla olemassa?

- Siinä uskossako? Entäs sinä?

- En minä ole siinä uskossa ollut milloinkaan. Minä en kuulopuheita usko, ennen kuin omin silmin näen ja se on hullu, joka uskoo.

- Vaan piispan rouvapa on nähnyt!

- Piispan rouva on sinua narrinaan pitänyt, kun tietää, että sinä uskot vaikka mitä.

- Entäs piispa? Onko piispakin narrina pitänyt? Häh? Entäs piispa? Etkö usko piispaakaan?

- Ole huutamatta siinä! Kuulenhan minä vähemmälläkin. Enhän minä mikään kuuro ole!

- Enhän minä huudakaan. Kun kysyin vain, että sanotko piispaakin valehtelijaksi.

- Olenko minä sitä sitten valehtelijaksi sanonut?

- Valehtelijahan se silloin on, jos on sanonut, että raitiotie on ja sitten sitä ei olekaan. Valehtelijahan se silloin on !

- Ka, etkö sinä taas rupeakin huutamaan!Mitä sinä tänne autotallille tulit huutamaan? Huuda navetassa, jos mielesi tekee. Kyllä minä autoni hoidan, hoida sinä lehmäsi.

Liisi meni, mutta kovin pahoin mielin. Olisi niin mielellään kertonut, mitä piispan ja tämän rouvan kanssa oli puhunut. Ja kun vielä tiesi, että Martti ei tiennyt paljon mitään raitiotiestä siinä suhteessa kuin hän tiesi. Mutta siksipä se ei mahtanut kärsiä sitä kuullakaan, kun itse tiesi vähemmän. Kyllä olisi puhunut, jos olisi itse ollut kuulemassa.

Vaan kyllä siitä vielä puhutaan, jahkahan Martti tulee paremmalle tuulelle. Kun se on pahalla tuulella, niin silloin se aina on tuommoinen.

Mutta ei Martti pitkään aikaan tahtonut tulla paremmalle tuulelle. Murjotti monet päivät miettiväisen ja pahantuulisen näköisenä. Ja varsinkin niinä päivinä, kun tuli metsästä eikä saanut mitään. Eikä hän koko talvena saanut kuin yhden jäniksen pieleksen luota.

Ja kun Liisi rupesi milloin raitiotiestä puhumaan, niin sanoi hän heti kohta:

- Valetta! Elä puhukaan! En usko!

Ja Liisi olisi niin mielellään kertonut. Hän oli kuullut paljon sellaista, josta ei Martti varmaankaan tiennyt mitään. Niistä isoista ja pienistä pyöristä ja muista. Ja olisihan Liisi suonut, että Marttikin olisi tiennyt, mitä hän itse tiesi. Ei Liisi tahtonut olla miestään viisaampi ja tietäväisempi. Siitä ja siitä ei muistettu Martille kertoa, oli piispan rouva sanonut ja varsinkin sitä olisi Liisin mieli tehnyt Martille kertoa. Mutta kohta, kun hän rupesi tekemään, niin sanoi Martti:

- Valetta! Elä puhukaan, en usko!

Ja sepä Liisiä kovin loukkasi. Ja hän laittoi ompelukoneensa pyörimään, eikä puhunut Martille moneen päivään. Ruuan laittoi ja pöytään kantoi, mutta ei Marttia syömään käskenyt. Eikä mennyt itse samaan pöytään syömään. Vasta sitten, kun Martti oli syönyt, rupesi Liisi syömään. Ei puhunut mitään, eikä pannut voita leivälleen.

Ei Liisi muutamien kertojen päästä sitten enää koko talvena raitiotietä puheeksi ottanut. Eikä Marttikaan ottanut.

Mutta kumpainenkin he kyllä raitiotietä ajattelivat, vaikka eivät siitä puhuneet. Näkivät untakin siitä usein ja kuulivat toistensa siitä unissaan puhuvan. Mutta jos he silloin sattuivat yöllisistä haasteluistaan heräämään, niin kääntyivät he kiireesti selin toisiinsa, vetivät kumpikin peitteen puoleensa ja olivat nukkuvinaan.