III

Seuraavana aamuna noustuaan Martti oli jo aivan rauhallisella mielellä ja päätti kertoa Liisille siitä, mitä oli piispan luona kuullut. Mutta Liisi ei koko aamuna asettunut paikoilleen, vaan kulki askareillaan kodassa ja navetassa. Martti liimaili Nokian Kontio-saappaisiinsa Tip Top-paikkoja kumiliimalla ja ajatteli: ”Kerronpahan aamiaista syödessä – ennättäähän se sen sittenkin kuulla.” Mutta kun Martti oli alkamaisillaan, läksi Liisi taas liikkeelle, eikä Martti tahtonut kertoa ennen kuin Liisi oli asettunut paikoilleen kuuntelemaan.

Martti läksi puukasalleen autotallin taakse ja taivutti välillä päätään nurkan taitse katsoakseen, eikö Liisi olisi jo lopettanut kävelemästä kodan ja talon väliä. Siellä se vain käveli. Eikä taloakaan vielä lämmittänyt. Tokkohan se aikoikaan panna sen lämpiämään tänä aamuna? Tuuli oli kylmä, joten kyllä olisi täytynyt pistää talo lämpiämään, että olisi päässyt käsiä lämmittelemään.

Liisi tuli hakemaan puita pinosta. Jopahan viimeinkin. Sitten se kai kohta ompelukoneensa ääreenkin istuutuu.

Kun tuuli alkoi työntää savua piipusta pihamaalle, läksi Martti lämmittelemään. Löi kirveensä pölkyn päähän ja ajatteli: ”Jos ei usko, niin olkoon uskomatta. Ei se mikään uskonkappale olekaan.”

Uuni lämpeni, lieska leimusi uunin suusta ja silloin tällöin syttyi karsta kytemään. Martti heitti rukkasensa pankolle, veti piipun povestaan ja otti puutikulla uunista tulta. Sitten hän lämmitteli käsiään lieskassa ja katseli ikkunoiden tasalla lainehtivaa savua.

Liisa oli asettunut tuvan ikkunan eteen ompelemaan. Martti nosti tupakkavehkeet penkin alta ja rupesi käärimään sätkiä.

- Joko se nyt on kaikki polttanut, jotka toissa päivänä kääri? kysyi Liisi.

Eihän toki ollut kaikkia polttanut. Muutenhan siinä vain lämmitellessään kääriskeli. Ja Martti kääri sätkiä ja veti vetämistään savuja piipustaan, yhä kiivaammin. Kovin tavattomasti se nyt vetikin, veti niin että yhtenä rätinänä kävi kopan sisus. Ei se ehkä usko… Vaan jos ei usko, niin olkoon uskomatta! Sama kai se on, uskooko tai ei.

- Nythän se on Hervannankin kirkolla raitiotie. Oletko kuullut?

Mutta Liisi ompeli niin uutterasti ja ompelukone hyrisi niin kovasti, ettei hän oikein kuullut, mitä Martti sanoi.

- Niin mikä on?

Martti koetti puhua niin välinpitämättömästi kuin vain voi:

- Onpahan vain raitiotie. Ovat nyt hervantalaisetkin kaupunginosaansa raitiotien saaneet. Kuuluvat sen niille sinne tehneen, kun ovat valtiolta pyytäneet, ettei heidän tarvitsisi autolla koskaan ajaa, ei kesällä eikä talvella. En tiedä, liekö totta, niin puhuivat.

- Hyvänen aika, älä revi sitä uutta katuharjaa, jonka vasta laitoin varteen. Onhan siinä vanhempikin! Mitä sinä siitä revit?

- Piippu on tukkeessa.

Martti oli puhuessaan vetänyt piipun tukkeeseen ja hänelle oli kesken puheensa tullut lähtö hakemaan nurkasta muovista harjanpiikkiä.

- No eikö siihen tarpeeseen vältä vanhan harjan piikki? Niin, että mitä sinä sanoit niiden hervantalaisten tehneen?

- Eivät ne ole mitään tehneet, mutta valtio, vai kaupunkiko se oli, on tehnyt niille raitiotien, jota pitkin saavat mennä vaikka Tampereen keskustaan taikka Ylöjärvelle.

- Minne?

- Ylöjärvelle.

- Älä nyt valehtele, hyvä mies…

Liisi pysäytti ompelukoneensa ja katseli sen ylitse Marttia, niin kuin valehtelijaa, jonka puheissa ei ole alkuunkaan perää.

Mutta siitä Martti kiivastui ja häneltä katkesi muovipiikki piipun varren sisälle.

- Mitä katsot? Kun et usko, niin ole uskomatta, mutta minä menen lähiaikoina sitä katsomaan. On se siksi kumma katsottava. Ja ellet sinä tahdo tulla mukaan, niin ole tulematta. En sinua niin kovasti anelekaan.

- Sitä hervantalaisten Yöjärvelle lähtöäkö sinä menet katsomaan? Sieltähän niitä kuuluu lähtevän! hymähti Liisi pilkallisesti ompelukoneen takaa.

- Enkä, kun raitiotietä. On sitä siinäkin katsottavaa.

- Eikö liene samanlaista katsottavaa kuin se panoraamatapetti, jonka piispa oli olohuoneensa seinälle laittanut ja jota silloin kerjäsit katsomaan.

- En minä ole sinua minnekään kerjännyt. Itsehän tuota mielesi teki katsomaan.

- Ei ole tehnyt.

- Vai ei! Sehän nähdään, kenen mieli tässä vielä minnekin tekee, nauroi Martti pilkallisesti, sillä pitihän hänen väkisinkin nauraa Liisin typeryydelle. - Eihän se mikään maisematapetti ole. Kuka tässä maisematapetista puhuu?

- No mikäs se on?

- Raitiotiehän se on.

- Mikäs se sitten se raitiotie on? Ei mikään…

- Vai ei mikään! Akat ne ei ymmärrä mitään. Ne on niin typeriä ja lyhytjärkisiä, ettei niillä tee mitään. Pässinkin järki on pitempi kuin akkojen! Vai ei raitiotie ole mikään? Mistä sinä sen tiedät paremmin kuin minä, joka olen sen omin korvin kuullut?

Mutta Liisi oli loukkaantunut ja polki kiivaasti ompelukonettaan. Ja Martti kääri sätkää sellaista vauhtia, että tupakanpuruja lattialle putoili.

- Liisi! Sanoi Martti uudelleen.

- Niin, niin. No, sano, jos sinulla on jotain sanottavaa!

- Ei se taida siitä paremmaksi tulla, vaikka sinulle sanookin.

- Ole sitten sanomatta!

Mutta Martti ei malttanut olla sanomatta. Vähän ajan päästä hän sanoi sen. Neuvoi oikein kädestä pitäen ja herkesi käärintätyönsä.

- Älähän nyt, Liisi. Kuulehan, kun minä selitän. Raitiotie on raitiotie ja maantie on maantie. Maantie on maasta ja mullasta ja raitiotie raudasta.

- Ja puutie puusta? kuului taas pilkallinen hymähdys ompelukoneen takaa.

Mutta Martti ei suuttunut.

- Älähän nyt. Kyllä se on totta. Että niin se on, kun minä puhun. Et sinä taida tietää, kuinka sitä raitiotietä pitkin ajetaan? Luuletko, että autolla?

Mutta ei Liisi luullut mitään. Ompeli ja kuunteli. Katseli välillä Marttia pilkallisesti, mutta ajatteli, että antaa hänen puhua, niin kuullaan, mitä valheita se on taas uskonut.

- Ei sitä autolla, ei toki koskaan! Pitää sen toki autolle muunkinlaisen tien kelvata. Kun kerran tehdään raudasta tie…

- Raudasta tie? Pyh!

Martti rupesi taas kiivastumaan:

- Raudasta, raudasta! Jos et usko, niin ole uskomatta. Rautapellistä, hm! Niin, niin, rautapellistä. Ja kun siitä tehdään tie, niin pitää olla ajoneuvot ja vetäjät sitä myöten myös. Sähkörollikka, sellainen ajoneuvo, joita aikoinaan täälläkin oli, vedetään raitiotielle ja pannaan teräspyörien päälle ja se kulkee sähkön voimalla ja vetää perässään vaunuja. Niin isoja kuin tämä tupa ja vielä isompiakin. Kyllä se jaksaa vaikka minkälaisia. Eikä tie tärise. Sellainen se on!

- Kuka sinua, Martti parka, on taas narrinaan pitänyt?

- Ei nyt, eikä ennenkään!

- Sitten olet valehdellut omasta päästäsi. Olisit edes viisaammin valehdellut. Et osaa edes oikein valehdellakaan, mies parka!

Marttia hykähdytti. Lakkaat siinä luulemasta, kunhan kuulet, kuka sanoi, hän ajatteli.

- Valettako lie vai totta? Jos lie valetta, niin ovat paremmatkin ihmiset valehdelleet ennen minua, joka vain toisten puheita kerron. En minä itse mitään tiedä, piispan rouvan puheita ne ovat, sanoi Martti nöyrästi huokaisten ja rupesi taas tupakkaa sätkäkoneeseen työntämään.

- Piispan rouvan? Oliko ne piispan rouvan puheita?

Nyt Liisin ompelukone jo pysähtyi ja nyt hänen korvansa vasta oikein aukenivat.

- Piispan rouvan ja piispan, lisäsi Martti.

- Älä?

- Piispan rouva ja piispa ne sen minulle kertoivat. En minä sitä mistään muualta tiedä.

- Älähän, ihanko totta?

- Ne ne kertoivat. Olivat käyneet sitä varta vasten katsomassa.

- No, mitä ne kertoivat?

Nyt oli Martin aika olla mahtavana.

- Mitäkö kertoivat? Sitä, mitä minä jo kerroin, vaikka et uskonut.

- Ettäkö siellä on rautapellistä tie?

- Niin on ja sitä myöten kulkee pyörien päälle nostettu masina.

- Sekö rollikka?

- Se se taitaa olla. Kumipyörien tilalla siinä on sillä kohtaa teräspyörät, isot pyörät ja pienet pyörät, jotka kaikki pannaan pyörimään sähkön voimalla.

- Sitä minä vaan en usko, että se sähkön voimalla lähtee liikkeelle!

- No, niin se tekee. Niin kuin katua pitkin kulkiessaankin.

- Tekeepä mitä tahansa, mutta sitä minä en usko, että se katua pitkin kulkiessaan…

- Etkö usko piispaa? Oletko mielestäsi piispaa viisaampi?

- Enkä ole. Sanoiko hän, että se on teräspyörien päälle nostettu? Kylläpä siinä on rakennus!

- Mitä ne ei valtion miehet osaa laittaa!

- Valtion miehetkö ne ovat sen laittaneet?

- Nehän ne!

- No, mitähän ne tuota Hervannan kirkolle? Olisivat tänne sen laittaneet, niin olisi helpompi kirkossa käydä. Eivätköhän ne tuota vielä tännekin? Kun tietäisi, milloin ne sen tänne tuovat, niin menisi katsomaan.

- En tiedä tuovatko. Ei ollut puhetta siitä.

- Vai on piispan rouvakin käynyt varta vasten katsomassa?

- Kun olivat aamiaisen jälkeen lähteneet kävelemään lähimmälle pysäkille, niin olivat parinkymmenen minuutin päästä olleet perillä. Sanoi vielä, että pitäisi minunkin käydä katsomassa.

- Aiotkos käydä?

- Enpä tiedä. Mitäpä minä, vanha mies?

- Eikö minusta mitään sanonut?

- Ei ollut puhetta sinusta.

- Kyllä se on kumma rakennus, jos se vain sellainen on. Vieläköhän sen näkee, ennen kuin kuolee? Jospa sinä valehtelet?

- Enkä valehtele. Olenko minä koskaan ennen valehdellut? Voitko sanoa?

- Et, et. Vaan, eikös se sinustakin ole kumma rakennus?

- Mitäpäs se nyt niin erityisen kumma. On niitä nähty ja kuultu kummempiakin.

- Vaan eihän toki tällaista?

Mutta Martti oli mielestään tarpeeksi käärinyt sätkiä ja läksi taas ulos pilkehommiin. Kirvestä pölkystä irti kiskaistessaan hän hymähti vähän itsekseen:

- Uskoipahan! Ja mikäs siinä, oikeassa opissa? Uskoahan se pitää vaikka presidentin.

Liisi jäi yksin tupaan. Ompeli vähän aikaa, polki ompelukonetta niin kiivaasti, että ompelulanka vähän päästä katkesi. Ja sitten oli aina tuskallista laittaa uutta lankaa. Miten lie niin hauraita kohtia lankaan sattunutkin, kun aina vähän päästä katkesi? Eikä lankakaan rissan päällä pysynyt!

Ompelukone rupesi sitten taas hyrisemään. Yhä kiivaammin poljin natisi, valkea lanka rullassa vilisi yhtenä viivana ja rihmaa kiertyi lyhyessä ajassa iso määrä rullasta. Liisi sitä suoltamalla suolsi, rulla tyhjeni yhä kiivaammin, kunnes se kohta oli enää melkein puolillaan. Mutta silloin rulla äkkiä pysähtyi, lanka luiskahti pois puolan päältä ja Liisin piti lopettaa polkemasta, mutta poljinkatkaisija oli juuttunut kiinni ja koko laite alkoi naputtaa niin pahalla äänellä, että sen luuli hajoavan siihen paikkaan. Liisi nykäisi töpselin pois seinästä. Ei ollut koko ompelukoneesta mihinkään. Seisokoon nurkassa! Ja Liisi melkein nakkasi ompelukoneensa nurkkaan ja meni hiiliä uunista vetämään.

- Nekin peijakkaat polttivat! Ih! Niin, että silmät päästä palaa!

Liisi sulki uunipellin ja katsoi ikkunasta pihalle. Peräkärri siellä oli kumollaan autotallin seinustalla pyörät taivasta kohti. Ja Martin kirveen terä vilkkui silloin tällöin tallin nurkan takaa.

Liisi huokaisi kovin pitkään; mikähän lie huokaisuttanut? Ei hän sitä itsekään tiennyt. Väkinäisesti hän meni takaisin ompelukoneensa ääreen ja rupesi selvittelemään sotkuista rullaa. Kovin se oli pahasti sotkeutunut. Ja silloin rupesi aina nenänvartta kutittamaan, kun sotkoksesta oli selvän saamaisillaan.

Vaan mitäpä noista ompeluksista ja muista. Ompelipa ja kutoi sitä vaikka minkä ennätti, niin ei ne valmiit työt kuitenkaan perille tule, vaikka kuinka monta kertaa laittaisi. Onko kummempia kuultu? Lähtee mies viemään neulomuksia eikä ole sen vertaa älyä, että ottaisi ja antaisi? Kumma kun jyvänsä muisti jättää. Olisi nekin unohtanut saman tien.

Liisi meni ja sieppasi uunilta ompelusnyytin, joka oli Martilta jäänyt piispan rouvalle antamatta. Pani sen penkille viereensä ja aukaisi sen. Siinä ne nyt neulomukset olivat siististi laskostettuina. Tuli oikein sääli, kun ei ollut piispan rouva niitä nähnytkään. Olisi ottanut mukaansa edes, mutta mitäs se mokoma. Itse menee, eikä kuitenkaan saa asioita toimitetuksi. Mitähän piispan rouva nyt ajattelee, kun oli ne ompelukset vielä niin tingalle tahtonut. Saattoi kai se ajatella kuinka pahaa tahansa, jos vain tahtoi. Ja Liisistä rupesi tuntumaan ihan siltä, kuin hänen olisi pitänyt lähteä viemään niitä heti paikalla. Ihan vaikka jalan. Saattaisi se Martti toki autonkin antaa, olihan Liisillä ajokortti. Ei se olisi niin paljon pyydetty. Piispan rouvan tähden saattaisi antaa. Mahtoi tämä neulomuksia odottaa.

Vai oli se käynyt raitiotietä katsomassa se hyvä piispan rouva. Sen parempaa ihmistä sitä toki ei ole koko maailmassa kuin se piispan rouva. Kyllä mahtaa olla rakennus se raitiotie. Lieköhän ollut piispan rouvasta kumman näköinen? Ja kun se vielä joulun aikaan varoitti, että kun vain Martti jyviä tuomaan tulee, niin silloin lähettää ne neulomukset sen mukana ja että sitten saa uusia sijaan. Mitä se nyt ajattelee, kun ei lähetettykään? Saattaa kai se ajatella mitä tahansa, jos vain tahtoo!

Lounasta syödessä oli Liisi hyvin huolissaan olevan näköinen. Sitten hän sanoi yhtäkkiä:

- Kyllä se on niin, että siinä ei auta nyt mikään muu, kuin että pitää lähteä ihan tänä iltana piispan rouvalle ompeluksia viemään.

- Häh? Sanoi Martti ja söi.

- Sitä, että sanopa mitä tahansa, niin siinä ei auta mikään, ei kerrassa mikään, sanoi Liisi päättäväisesti, painoi veitsensä linkkuun ja pisti sen taskuunsa.

- Mikä kiire niillä nyt niin on? sanoi Martti yhä syöden. - Eikö niitä ennätä myöhemminkin?

Hyvä, ettei se sen enempää vastustellut, tuumi Liisi. Hän oli pelännyt, ettei se ottaisi kuuleviin korviinsakaan.

- Kun olisi pitänyt jo ennen viedä, paljoa ennen ja nytkin vielä jäivät. Kyllä olet sinäkin asiamies! Ja mitä minä sillä aika teen, tyhjää ompelukonettako pyöritän?

- Rupea vaikka ainaamaan kalaverkkoja.

- Niitähän on jo enemmän kuin kylliksi.

- Mitäs sinä eilen ja tänä päivänä olet ommellut? Ompele niitä!

- Eihän se tämä vanha ompelukoneen rumiluskaan… ei sillä liinoja ommellessa mitään.

- Entäs villoja?

- Ja kun ruustinna aikoi pistää alulle peitteen ompelun. Eiköhän jo aloittane tällä viikolla!

Ei vastannut Martti siihen mitään, yhä vain söi ja ryyppäsi tuopista piimää. Se ainainen syönti ja ryyppääminen rupesi jo kyllästyttämään Liisiä.

- Jo ihan tänä päivänä pitää lähteä viemään!

- Kyllä kai minä en lähde toista kertaa.

- Eihän sinun tarvitsekaan. Saatanhan minä mennä, kun vain annat auton.

- Sinäkö? kysyi Martin ääni tuopin sisästä. - Kukas lehmän hoitaa?

- Niin kuin sinä et sitä jo olisi monta kertaa ennenkin hoitanut.

- Saattaa auto liukkaalla tiellä riehaantua heittelehtimään ja sinä et saa sitä pysähtymään.

- Osaan minä autolla ajaa yhtä hyvin kuin sinäkin. Ja minä en ajaisikaan… - nurkkiin, oli Liisi sanomaisillaan, mutta ajatteli että jos suuttuu, eikä sanonutkaan.

- Mitä et ajaisikaan?

- Eipä niin mitään, tuota, mitä minä sanoinkaan? Niin, että kyllä sinne pitää lähteä jo ihan tänä iltana!

- Tänä iltana? Mikä sinne nyt yön selkään?

- Hyvä on, ajatteli Liisi. - Jos ei tänä iltana, niin viimeistään aamulla varhain.

Martti ei puhunut mitään, lopetti syömisen ja rupesi piippuaan lataamaan. Ei näyttänyt myöntävän, mutta ei mitenkään kieltävänkään. Vähän ajan päästä hän sanoi:

- Kysäisepä piispalta, jos satut näkemään… tai hänen rouvansa kautta, jos ei se itse sitä tiedä, että onko niissä minkälaiset pyörät niissä vaunuissa, isot ja pienetkö. Minun ei tullut kysytyksi. Käske piispan rouvan kysyä piispalta.

- Kyllä minä sen toki saatan piispalta itseltäänkin kysyä. Olen minä sen puheilla siksi usein ollut. Kysyisinkö minä senkin, että tokko ne sen ratiotien tuovat tänne meidän kylällekin?

- Kyllä minä sen tiedän, etteivät tuo. Et tarvitse kysyäkään. Ei se niin vain tuotava ole.

- Ei sitä ihan varmaan tiedä. Sittenpähän sen varmaan tietää, kun kysyy. Kyllä sitä on hyvä kysyä.

- Joudat kysyä, ajatteli Martti. - Muttei sitä niin nyt joka paikkaan… vaan jos hyvinkin, ajatteli hän sitten, mutta ei hän siitä Liisille mitään puhunut.

Ja Liisi oli koko sen päivän ihmeen hyvällä tuulella, että melkein sydänalassa ahdisti. Ihan koki hypittää vanhaa ihmistä. Aina vähän väliä tahtoi nauru itsestään hyrähtää, vaikkei tiennyt oikein, mistä syystä se milloinkin; omista aatoksista useimmiten. Ja kaikin puolin tuntui niin hyvältä olla. Ompelukonekin surisi niin kuin ainakin, eivätkä rihmat kertaakaan katkenneet.

Ja Marttia piti Liisi niin hyvänä, että keitti kahvit, lämmitti saunan, vaikka oli eilenkin lämmittänyt, toi voita pöytään illallisella ja piti puhetta raitiotiestä ja antoi Martin kertoa. Martti ja Liisi vielä pitkän aikaa illallisen jälkeen istuivat, toinen pöydän päässä piippuaan poltellen, toinen sängyn laidalla tukkaansa sukien ja katselivat, kuinka kissa pankon kulmassa maitonsa latki, kuppinsa nuoli, kielensä lipoi ja lähti pitkin tupaa hiipimään. Sitten sitä vuoroon silittelivätkin. Martti otti syliinsäkin ja ruopi kaulan alustaa ja sai sen kehräämään. Ja raitiotiestä he juttelivat, juttelivat tästä ihan uudesta ihmeestä ja kummasta. Että kaikkea sitä vanhoilla päivillään kuuleekin. Vieläkö hänet nähneekin, arveli Liisi, mutta Martti sanoi, että eikö tuota uskone näkemättäkin, johon ei Liisi virkkanut mitään. Mutta sitten kun kissa oli vähän aikaa uunilla kehrännyt, sammuttivat he valot ja painautuivat vuoteelleen pitkäkseen.

Mutta Liisi oli niin kummallisen valpas yöllä. Martti jo nukkui ja kissan ”rukki” yhä hyrisi tasaista hyrinäänsä uunin päällä, mutta Liisi ei tahtonut saada unta silmiinsä. Kuuli pienimmänkin rasahduksen tuvan seinissä, kuuli, jos russakka vahingossa putosi katosta lattialle. Erotti muusta seinästä ikkunan valoisamman reiän ja sen läpi jonkun tuikkivan tähden ja kun veti peitteen korvilleen taikka pani silmänsä kiinni, niin oli kuitenkin kuulevinaan ja näkevinään kaiken. Siitä taas valpastui ja ajatteli, että jos olisi jo aika nousta ja panna evästä huomiseksi, mutta pelkäsi jos Martti herää ja kysyy, eikä noussut. Viimein hän nukkui, mutta aamulla varhain jo heräsi ja alkoi lähtöänsä laittaa.