VIII

Oli jo iltapäivä ja Martti ja Liisi kävelivät raitiotien rataa pitkin, sinnepäin hidasta kävelyä, mistä äsken olivat vauhdilla tulleet. Vähän väliä oli heidän vilkuiltava taakse, etteivät olisi jääneet sieltä suunnasta tulevan raitiovaunun alle. Niitä kulki harvakseen, viidentoista kahdenkymmenen minuutin välein. Erään kerran töräytti heille äänimerkillä varoituksen kuljettaja, vaikka he olivat siirtyneet hyvissä ajoin jo toiselle raideparille. Saipahan tuossa kävellä! Vaikka Ville oli sen jyrkästi kieltänyt.

Martti kulki edellä, Liisi vähän jäljempänä, koettaen perästä tulla.

Eivät puhuneet mitään tosilleen. Martti ei tahtonut mitään virkkaa ja Liisi ei tohtinut. Vielä olisi tehnyt Liisin mieli juonittelemaan ja vielä sen sisuksissa riidan halu kutkutti, mutta ei sitä sieltä uskaltanut päästää.

Martin herättyä oli Liisi ruvennut riitelemään ja oli saanut jo riidellä vähän aikaa ja haukkua Marttia, mutta kerran oikein selvittyään oli Martti heti kohta käskenyt hänen tukkimaan suunsa, käskenyt yhden kerran ja toisen kerran siivosti ja hiljaisesti, mutta kun Liisi siitä vain kiihtyi, niin silloin sanoi Martti kolmannen kerran:

- Ole nyt, akka, vaiti, tahi ei sinua hyvä peri!

Ja siitä täytyi Liisin heretä riitelemästä. Vaikka väkinäistä oli herkeäminen.

Ei ollut päivänpaistetta Martinkaan mielessä, kun hän heräsi ja katseli ympärilleen eikä tuntenut kunnolla seutuja. Ei hän sitä oikein muistanut, mitä oli tapahtunut, mutta ei hän sitä kysynytkään.

Koetti itse muistella, kun väännätteli olkalaukku selässä astuen rataa myöten poikkipalkilta poikkipalkille sanaakaan puhumatta. Vähän hän muisti, mutta ei kaikkea kuitenkaan.

- Minulla on sinun rahakukkarosi. Sanoi Liisi ja ajatteli, että kun se tahtoo takaisin, niin saanhan edes sanoa, että ”tokkohan annankaan, kun ei sinusta kuitenkaan taida olla sen haltijaa vielä”.

Mutta ei Martti tahtonutkaan kukkaroaan takaisin. Kulki, niin kuin ei olisi kuullutkaan… ”Sitä hävettää”, ajatteli Liisi.

- Satakuusikymmentä euroa meiltä meni ihan hukkaan. Kun olisi lähdetty siinä kohtaa pois, mihin ensin oli määrä mennä, niin ei olisi sekään raha mennyt hukkaan.

Mutta ei tämäkään vaikuttanut mitään.

Ja niin kuljettiin taas linjasuoraa tietä myöten ja ikävää oli matkan teko, kovin ikävää kummastakin – niin ettei edes haastelemaan siinä tehnyt mieli.

Ilma näytti vielä muuttuvan sateiseksi. Pilviä oli koko päivän aurinkoa vasten kasvattanut ja ukkonenkin keskipäivällä jymissyt. Mutta siihen haihtui kuitenkin ukkonen, tuulen suunta kääntyi itään ja alkoi sadetta nostaa.

Liisi vilkuili tämän tästä taakseen, mutta Martti ei kertaakaan: hän luotti vaimonsa varovaisuuteen. Ei näkynyt enää niitä paikkoja, joista oli lähdetty kävelemään, mutta ei edestäkään päin erottanut muuta kuin yhtä suoraa, väliin pientä kaarretta ja yhä kapenevaa aukeata.

Mutta yhtäkkiä katsastivat kumpainenkin taakseen. Oli korva ottavinaan niin kuin äänimerkintapaista jotain.

Hyvä olikin, että katsoivat taakseen ja hyppäsivät mitä kiireimmin tiepuoleen, toinen toiselle puolen tietä, muuten olisivat alle jääneet.

Raitiovaunu sieltä tuli, huudatti vihaisesti äänimerkkiä kohdalla ja suhahti heidän välitsensä. Kylmä ilman henki nuolaisi molempien kasvoja ja tuntui selkäpiihin saakka.

- Siinä se nyt meni ja me olemme tässä, ajattelivat Martti ja Liisi. - Jos olisi oikein ollut, niin olisi saatu siinä mennäkin kolmen euron edestä. Eikä olisi tarvinnut kävellä. Ja vielä olisi jäänyt tähdettäkin. Mutta kun ei ollut niitä maksukortteja!

Mutta eivät he näitä aatoksiaan kumpainenkaan toiselle ilmoitelleet.

Ja sitten rupesi satamaan heti kohta, kun raitiovaunu oli ohitse mennyt ja näytti siltä, ettei se helpota moneen päivään. Idästä sadetta nosti ja sieltä sitä kesti. Liisi kokosi hameen korvilleen ja Martti nosti takkinsa kauluksen pystyyn.

Hyvä toki, että edes tie pysyi kuivana. Mutta muuten ei ollut hyvä ollenkaan, paljoa ennemmin paha ja ikävä. Sen tunsivat kumpainenkin. Ja olisivat aikoja sitten takaisin kääntyneet, jos olisivat poispäin menossa olleet, mutta kun kotiin päin oli matka, niin pitihän sitä mennä. Milloin sitä joutuneekaan omalle kotitalolle?

Vaan eivät he enää tulevaisuudessa kuuna päivänä lähde. Ei niin kummaa ihmettä, että he sitä lähtevät katsomaan. Ei, vaikka laittaisivat kaksi tämmöistä rinnakkain ja koko maailman kansa sinne rientäisi.

Ja vettä rupesi yhä rankemmin satamaan. Kylmänlaista sadetta vielä. Matalaksi aleni taivas, harmaaksi sakeni ilma ja päiväkin jo laskuaan läheni. Aikaa oli kulunut paljon siitä, kun Martti oli sammuneena maassa maannut.

Ei, kyllä he nyt sen ymmärsivät, etteivät ne heitä varten ole raitiotiet ja muut semmoiset. Hulluja he olivat ja lapsekkaita, kun tänne lähtivät. Ja jos vielä eivät olisi ajamaan lähteneet. Olisivat edes tyytyneet siihen, että vierestä katselivat. Niin jo olisivat kohta kotona. Vaan nyt, milloinkahan lienevätkään? Sohisten satoi vettä synkkään metsään kahden puolen tietä ja raskaasti tuuli. Ja virtanaan valui vettä vaatteiden laskoksissa ja läpikin tunki. Tuli sitä hatun lierin yli Martin silmille ja märän hameen läpi tippui Liisin niskaan.

Satoi vettä Martin ja Liisin kotiin tullessakin vielä. Yhtä matalana oli taivas ja harmaana ilma.

Läpimärkiä he olivat, savessa jalat ja lahkeet ja hameen helmat. Mitä matkoja lienevät kulkeneetkaan, eivät sitä itsekään oikein tienneet. Eksyksissä olivat kulkeneet, soita rämpineet ja metsiä ja tiettömiä korpia. Jostain kohti oli Martti metsätietä ollut oikaisemaan lähtevinään ja Liisi oli kysymättä perästä tullut. Vaan ei ollut Martti kauan kulkenut, ennen kuin oli jo haihtunut. Ei ollut Liisi siihen mitään virkkanut, ääneti perässään tullut ja ajatellut, että ”kulettakoon… tottapahan jonnekin kulettaa”.

Olivathan viimein kuitenkin kyselemättä maantiehen yhtyneet. Lumiauran kohdalla juuri, jossa oma tie erosi maantiestä ja siitä oli lähdetty kotimökille kulkemaan.

Ja se aamullinen harakka oli taas entisellä paikallaan männikössä alkanut räkättää ja märkinä luuhakkeina kulkevien edellä hypellä puusta puuhun kahden puolen tietä.

- Tuossa se nyt taas on sama lintu, oli Liisi ajatellut. - Kun olisi sen naurun ennen merkiksi arvannut, niin ei olisi tätäkään tullut…

Mutta ei Liisi siitä Martille mitään sanonut, ajatteli vain itsekseen noin.

Jo alkoi loppumatkalla livettää kummankin jalkaa, liukkaassa savessa oletettavastikin, niin että pitkä tuli jälki ja oli monesti selälleen kaatua. Mutta ei kuitenkaan kaatunut.

Lakoon oli rukiin oras painunut pellolla ja lakoon paikoitellen sakea heinikko aidan varrella. Mustiksi olivat sateen puolelta aidat vettyneet ja rakennusten seinät ja ikkunoiden pielet.

Ja kun he astuivat talon eteisestä sisään, niin vettä vuoti porstuan katosta, jotta oli iso lammikko lattialla.

Ei ollut kuitenkaan talon katto vuotanut. Ja uunin oli toki kotimies pannut lämpiämään, että sai kuivailla.

Yritti kotimies yhtä ja toista kysellä, mutta kun ei vastausta saanut, niin herkesi.

Eivät Martti ja Liisi kuivaa päälleen satuaan sitä ajatelleet, mitä muut matkamiehet, että ”on sitä nyt maailmaa nähty”. Sitä ajattelivat, että ”ei ne meitä varten ole semmoiset, ei sekään raitiotie.”

Eivätkä he siitä ikinä sanaakaan puhuneet, eivät keskenään eivätkä muiden ihmisten kanssa. Muuhun puheensa käänsivät, jos se sitä sattumalta läheni ja aloittivat vähän vaiti oltuaan toisesta paikasta. Ja kun muiden kuulivat raitiotiestä puhuvan, niin lähtivät siitä joukosta syrjemmälle tai eivät ollenkaan puheisiin puuttuneet ja varoivat raitiotien puheeksi tulemista.

Mutta kun he seuraavana aamuna kotiin tulonsa jälkeen nousivat vuoteeltaan ja katsoivat ikkunasta ulos, oli idässä jo kirkas taivas ja pouta tulossa.

- Eihän tuo toki tuhon vaikuttanut. Poudanpahan kuitenkin antoi, että heinään pääsee.

Niin ajatteli Martti ja niin Liisikin ajatteli, vaikka eivät he taaskaan siitä ajatuksestaan toisilleen mitään virkkaneet.

Ja kun Liisi oli tarhalle mennyt lehmää lypsämään, kuuli hän, kuinka Martti pellon pientareella viikatettaan hioa helisteli.

- Se jo niittää. Pitää tästä minunkin jo sinne kohta.

Ja Liisin sydänalassa hytkähti yhtäkkiä niin hyvän mielen tunne, että pyörähti vesi silmään kesken lehmän lypsyn.

Pilven ranta väistyi aamun kuluessa yhä korkeammalle ja sijan täytti kellahtava taivas. Aurinko alkoi sitten kimallella kasteista pihanurmea ja vettyneistä seinistä nostattaa höyryävää lämmintä.

Martti oli viikatteensa hionut ja kurahtaen katkesi sen edessä kostea piennarheinä.

Ja lehmänsä lypsi Liisi, siivilöi pyttyyn maidon ja kissan kupposen pankon nurkkaukseen täytti.

Mutta pian raitiotieajelun jälkeen Martin ja Liisin elämä tuli muutokseen. Liisi oli hartaana ihmisenä jo pitkän aikaa rukoillut muutosta heidän elämäänsä. Hän oli viime aikoina saanut Martinkin yhtymään näihin rukouksiin. Martti erityisesti tunsi sisimmässään elämänsä kaipaavan muutosta.

Ja rukouksiin vastattiin. Pienen perheen rahatilanne alkoi kohentua. Eräänä päivänä posti toi Kansaneläkelaitokselta kirjeen Martille.

- Mitähän tässä? tuumi Martti ja avasi kuoren hieman vapisevin käsiin.

Kirjeessä kerrottiin, että Martti oli tullut vanhuuseläkeikään ja kun eläkettä oltiin tarkistettu, niin se kohosi parilla sadalla eurolla kuussa. Riemumielin Martti kertoi uutisen Liisille. Yhdessä he riemuitsivat asiasta ja yhdessä he kiittivät hyvää Jumalaa, sillä apu oli tullut juuri oikeaan aikaan.

- Se meinaa sitä, että minä laitan ja laitatan Minin katsastuskuntoon, ilmoitti Martti.

- No sittenhän me päästään taas helpommin ja vähän useammin kirkkoonkin.

- Eiköhän päästäne, lupaili Martti.

Seuraavina viikkoina Martti pani auton kanssa hihat heilumaan. Suurimman osan pikkuvioista hän korjasi itse, mutta jarruremontin ja hitsauksia sekä muutamia muita korjauksia hän teetätti Ruskossa autokorjaamolla.

Niin Martin ja Liisin elämä alkoi pikku hiljaa taas asettua Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenille sopivaksi. Martilla jäi ensimmäisenä pois joka viikonloppuiset saunakaljat ja tupakointi. Vielä he kumpainenkin lopettivat kahvin juonnin ja palasivat vanhaan tuttuun kaakaoon.

Kun autossa oli katsastusleima, niin siitä eteenpäin pariskunnan nähtiin Minillä kurvaavan kirkon parkkiin lähes joka sunnuntai. Vain silloin tällöin he jossain risteyksessä näkivät ja väistivät tulenpunaista Tampereen liikennelaitoksen raitiovaunua.